Kirjastomies ja jälleennäkeminen

Kirjastomies ja Laikku olivat pahemmassa kuin pulassa, sillä he olivat Vinttosen valtavien ja turhankin voimakkaiden palautusautomaattien kynsissä, ja varsin lyhyen ajan päässä paistiksi muuttumisesta, sillä Palautus latasi jo kuolemansädettään. Tilanne oli jälleen kerran varsin hankala, eikä ilmeistä ulospääsytietä ollut. Vai oliko?

Hikikarpalot valuivat pitkin Laikun otsaa. Hän oli tuohtunut ja häpeissään, oli hänen vikansa että he olivat tällaiseen liemeen joutuneet. Kirjastomies joutui aina pelastamaan hänet, mutta nyt edes hänen valtavat voimansa eivät voineet heitä auttaa. Palautus puristi heitä tiukasti, liian tiukasti. He eivät pystyneet edes liikkumaan, ja Kirjastomies oli ilmeisesti menettänyt jo tajuntansa. Oli vain yksi keino. Laikun täytyi keskittää kaikki tiedonhakuenergiansa ja koettaa saavuttaa tiedonhaku-zen.

Hän oli yrittänyt sitä monesti aikaisemmin, mutta silloin hän ei ollut vielä valmis niin suureen voimaan. Nyt ei ollut muuta mahdollisuutta, joten hän aloitti mantransa.

”UDK, YKL, UDK, YKL, UDK, YKL…”

Palautus keskeytti hetkeksi tuhoamistouhunsa, ja kiinnitti huomionsa Laikkuun. Mitä kurja pandanrääpäle oikein mutisi? Rukoili armoa? Sitä hän ei tulisi saamaan, sillä Palautus oli ohjelmoitu varsin armottomaksi. Silti sen pienissä robotinaivoissa heräsi jonkinlainen epäilys ja pelko. Ehkä hänen pitäisi kuitenkin hoidella panda ensin, ihan vaan kaiken varalta. Palautus kohdisti viivakoodinlukijansa Laikkuun.

”UDK, YKL, UDK, YKL!”

Palautus laukaisi kuolemansäteensä. Sitä seuranneet tapahtumat ovat varsin sekavia, koska ne tapahtuivat erittäin nopeasti. Tässä lyhyt ja ytimekäs tilannekatsaus: noin 0.00003 sekuntia ennen Palautuksen kuolemansäteen osumista Laikkuun ja hänen muuttumistaan tuhkaksi, Laikku saavutti tiedonhaku-zenin, mikä johti siihen, että hän muuttui puhtaaksi tiedonhakuenergiaksi, ja näin ollen aineettomaksi. Siitä seurasi, että pandan sijaan Palautus käräytti oman kätensä, joka muuttui möykyksi sulaa metallia. Tästä kauhistuneena se kirkaisi ja pudotti Kirjastomiehen, jonka kuitenkin nappasi kiinni kirkas valopallo, eli zen-tiedonhakumestari Laikku. Sitten zen-tiedonhakumestari Laikku tuhosi molemmat palautusautomaatit uusilla ihmeellisillä voimillaan, joihin kuului ainakin jonkinlaiset voimalliset, metallia leikkaavat lasersäteet. Tämän jälkeen zen-tiedonhakumestari Laikku etsi ilkeää Öörli Vinttosta, joka kuitenkin fiksuna poikana oli ottanut ns. jalat alleen ja suunnanut kulkunsa jonnekin muualle, eli toisin sanoen pois zen-tiedonhakumestari Laikun välittömästä läheisyydestä, jonka seurauksena zen-tiedonhakumestari Laikku sanoi ”perhana”, ja muuttui jälleen omaksi pandamaiseksi itsekseen.

Vau, sepäs oli jotain, Laikku ajatteli. Tuota täytyi ehdottomasti kokeilla toistekin. Mutta entä Kirjastomies? Oliko hän kunnossa? Ainakin hän oli edelleen tajuttomana, joten Laikku läpsi häntä kevyesti poskille. Ei reaktiota. Seuraavaksi hän kutitti tätä jalkapohjista, mutta Kirjastomies oli edelleen taju ns. kankaalla. Hmh. Oli aika ottaa kovat keinot käyttöön, joten Laikku täytti Kirjastomiehen trikoot lumella. Tämä sai aikaan toivotun reaktion, eli heräämisen, joka tapahtui varsin korkean huudon ja kevyen tanssahtelun saattelemana. Kirjastomies kopisteli lumet vaatteistaan ja niiden sisältä, liikkuen kuitenkin tilanteen vaatimalla varovaisuudella. Hän ravisteli päätään ja vilkuili ympärilleen, kuin etsien jotain.

”Kake? Topi? Pönde?”, Kirjastomies kysyi tunnustellen.

”Öö, ei? Laikku tässä.”

”Aa. Aivan. Se taisikin olla sitten unta. Hrh, on rankkaa olla Kirjastomies.”

”Varmasti. Vinttonen muuten katosi, varmaan matkalla kavereidensa luo”, Laikku sanoi miettien samalla oliko hänen pomollaan kaikki kirjat aakkosjärjestyksessä.

”Hmm, aivan. Meidänkin on varmaan parempi häipyä. Mutta kerrohan, mitä olet saanut selville?”

Laikku näytti Kirjastomiehelle papereita, jotka hän oli napannut mukaansa kähmelöiden linnoituksesta. Kirjastomies tutki niitä kiihtyneesti ja suurella mielenkiinnolla. Sitten hän kääri ne rullalle ja kääntyi Laikun puoleen.

”Meidän täytyy kiirehtiä Kirjavaan kaupunkiin, vaikka pelkäänkin että on jo liian myöhäistä.”

Joten he nousivat taivaalle käsi kädessä, ja suuntasivat pikaisesti lentonsa kohti Kirjavaa kaupunkia. Ja totta tosiaan, oli liian myöhäistä. Ennen niin valoisa kaupunki ja sen vilkkaat kadut olivat nyt tyhjiä ja pimeyden vallassa. Pimeydestä huolimatta he näkivät tuhannet kähmelöt, jotka partioivat ilmassa ja maan tasalla. Siellä täällä näkyi palavia rakennuksia, kähmelöiden tekosia vai kenties merkki vastarinnasta? Siitä täytyi ottaa selvää.

Kirjastomies tiesi joitakin salareittejä kaupungin sisälle, mutta tässä vaiheessa ei olisi viisasta pyrkiä sinne. Heidän täytyisi tarkkailla tilannetta, ottaa selvää oliko heillä vielä liittolaisia vapaana. Missä oli Pipsa? Entä Vuori-Heisiö? Silloin heidän lähellään olevasta pensaasta kuului rasahdus. Kähmelö? Rasahdus kuului uudestaan, tällä kertaa lähempää. Kirjastomies viittoi Laikulle, että tämä kiertäisi pensaan taakse. Jos pensaassa olisi vihollinen, niin se oli nähnyt heidät, eikä sitä ollut varaa päästää pakenemaan. He lähestyivät pensasta molemmilta puolilta, kunnes olivat aivan sen vieressä.

”Kuka oletkin, tule esiin”, Kirjastomies sanoi. Oli hetki hiljaista, kunnes tumma hahmo nousi pensaan keskeltä. Kirjastomiehen ilme muuttui vakavasta riemukkaaksi, kun hän tunnisti tuntemattoman rapisijan.

”Herra Vaahtera! Voi kuinka iloinen olen nähdessäni sinut!”, hän sanoi ja halasi olkihattumiestä, joka oli niin ikään varsin helpottuneen oloinen. Herra Vaahtera kertoi heille, että kaupunki oli lähes kokonaan kähmelöiden käsissä, mutta pieni ja sisukas vastarintaliike oli vielä elossa, ja piileskeli jossain Nelosluokan paikkeilla. Kirjastomies ja Laikku kuuntelivat herra Vaahteran selostusta ja toivo heräsi heidän sisällään. Ehkä tästä vielä selvittäisiin.

Urhea joukkiomme livahti sisälle kaupunkiin, liittyäkseen yhteen muiden kapinallisten kanssa. Herra Vaahtera johdatti heitä määrätietoisesti, mutta jotenkin hermostuneen oloisena kohti rakennusta jossa luki ”48 MUUT MAANOSAT”. Sitten hän pysähtyi eräälle pimeälle kujalle ja ilmoitti hiljaa, että he olivat perillä. Mutta ketään ei näkynyt. Silloin ylhäältä kuului ääni, ikään kuin metalli raapisi kiveä, ja Kirjastomiehen ja Laikun ympärille putosi paksuilla, sähköistetyillä kaltereilla varustettu häkki.

”Herra Vaahtera! Auta meitä!”, Kirjastomies huusi, mutta turhaan. Herra Vaahtera katsoi heitä kyyneleet silmissään, ja käveli hitaasti pois. Hän oli siis johdattanut heidät ansaan, Kirjastomies ajatteli. Mutta miksi? Olivatko kähmelöt käännyttäneet hänet? Tai jotain pahempaa… ja kähmelöistä puheenollen. Pimeys heidän ympärillään täyttyi punaisista, hehkuvista silmistä, joilla ei varmasti ollut mitään hyvää mielessään. Kähmelöitä, satoja kähmelöitä. Ne muodostivat kunniakujan ja osastonjohtaja Sammergen astui esiin tyylikkäässä puvussaan, hymyillen leveämmin kuin koskaan aikaisemmin.

”Ah, viimeinkin tapaamme, Kirjastomies. Ilo on varmasti kokonaan minun puolellani.”       

Pipsa ja eeppinen meininki

Pipsa katsoi, kun Rotinkainen tutki kädessään olevaa hämähäkkiä, joka oli erittäin kuollut.

”Onko sillä silmiä?”, hän kysyi toiveikkaasti. Rotinkainen pyöritteli hämähäkkiä ja huokaisi sitten syvään.

”Ei sillä näytä olevan. Pahus”, Rotinkainen sanoi ja heitti edesmenneen hämähäkin Rissaselle, joka söi sen hyvällä ruokahalulla. He olivat metsästäneet hämähäkkejä Antille jo pari päivää; ensin kaksikymmentä jalkaa, sitten kymmenen myrkkyhammasta ja nyt, silmiä. Mihin Antti näitä kaikkia tarvitsi, oli mysteeri, mutta Pipsa oli päättänyt, että jos tietokone päättäisi tarjota heille ruokaa, hän kieltäytyisi kohteliaasti. Rissaselle todennäköisesti maistuisi, hän mietti katsellessaan kuinka mies rouskutti hämähäkin koipea.

Toinen outo juttu oli se, että jostain syystä kaikilla hämähäkeillä ei ollut esimerkiksi myrkkyhampaita, tahi silmiä, minkä vuoksi heidän oli täytynyt kaataa niitä kasoittain. Kymmeniä, ellei satoja. Ja ne olivat varsin raivokkaita vastustajia, jotkut jopa pienen koiran kokoisia. Kaikeksi onneksi Antti oli antanut heille näistä ”tehtävistä” palkkioksi ”gearia”, eli satunnaisia ”haarniskan” palasia kaikissa sateenkaaren väreissä, sekä epämääräisiä aseita, jotka näyttivät olevan kotoisin museosta. Esimerkiksi Rotinkaisella oli päässään vaaleanpunainen propellihattu(+2 voimaa, +3 kestävyyttä), ja selässään tyylikäs mintunvihreä viitta(+3 kestävyyttä), Rissasella yllään punakeltasininen norjalainen villapaita (+4 ketteryyttä) ja valkoiset sandaalit (+2 ketteryyttä, +1 kestävyyttä) ja Pipsalla viimeistä huutoa oleva viikinkypärä (+3 voimaa, +3 kestävyyttä) ja vaaleanruskeat nahkahansikkaat (+4 älyä). Pipsa ei ollut huolinut aseita, sillä olihan hänellä naulakarttunsa, mutta Rotinkainen oli ottanut pitkävartisen kirveen ja Rissanen kaksi leipäveistä. Kokonaisuus oli varsin kirjava, mutta toimiva.

Kolmas outo juttu oli se, että Antin mukaan he saivat näistä tehtävistä ”expaa”. Mitä ihmettä se sitten oli, Pipsalla ei ollut mitään hajua. Mutta Antti sanoi, että se teki heistä vahvempia, joten mikäs siinä jos niin tosiaan oli. Pipsa ei kyllä ollut huomannut vielä mitään. No kuitenkin, kirjava joukkomme hiipi pitkin käytävää, etsien viimeistä hämähäkin silmää. Pian he kohtasivatkin suuren lauman, joka roikkui luolan katossa seittiä kutoen. Ne olivat todella suuria, ja silmällisen näköisiä, joten nyt täytyisi olla todella varovainen.

Kaiken pilasi jälleen kerran Rissanen, joka sai jonkinlaisen rohkeus/hulluus-kohtauksen ja juoksi kohti vihollista huutaen ”HÄMÄHÄKKIELÄIMET! KAUHU!”, muuttuen saman tien kauniiksi seittipaketiksi. Rotinkainen painoi kasvonsa kämmeneensä.

”Mitä jos annetaan niiden syödä se? Helpottaisi elämää kummasti”, Rotinkainen kuiskasi. Pipsa nyökkäsi, ajatus oli houkutteleva. Mutta kaveria ei jätetä, joten he tarttuivat aseisiinsa ja hyökkäsivät. Alivoimasta huolimatta taistelu oli pian ohi ja Rissanen vapautettu. Rotinkainen tutki edesmenneitä hämähäkkieläimiä, virnisti ja nosti hämähäkin silmän korkealle päänsä yläpuolelle.

”Jes! Nyt mennään”, hän sanoi.

He palasivat Antin luokse lopen uupuneina. Tietokone oli varsin innoissaan nähdessään hämähäkin silmät, vilkutellen valojaan rytmikkäästi. He kaatoivat ällöttävän saaliinsa suureen säiliöön, joka sitten katosi Antin uumeniin hiljaa huristen.

”Hienoa, hyvää työtä. Olette palkkionne ansainneet, olkaapa hyvät”, Antti sanoi ja ojensi mekaanisilla kourillaan suuren laatikon heidän eteensä. Laatikon pohjalla oli kymmenen ruosteista kolikkoa, jotka näyttivät olevan peräisin markka-ajalta. Tämä sai nyt riittää, Pipsa ajatteli. He olivat tuhlanneet jo tarpeeksi aikaa.

”Kuules Antti. Niin kivaa kun meillä onkin ollut, niin meidän on kyllä nyt pakko jatkaa matkaa. Kirjava kaupunki kaipaa pelastusta. Autatko sinä meitä?” Tietokone vaikutti hieman loukkaantuneelta, mutta jatkoi kuitenkin: ”Autan autan, totta kai. Olisin kyllä vielä tarvinnut hieman hämähäkin seittiä, mutta ehkä tuota selviää ilmankin. Kiitoksia, olette olleet suureksi avuksi, joten saatte vielä yhden palkkion.”

Hienoa, lisää sekalaista roinaa ja muinaisia kolikoita, Pipsa ajatteli.

”Eli Tiedon avaimen”, Antti sanoi kolmikkomme leukojen pudotessa lattiaan. Kuului jälleen hiljaista hurinaa, ja seinään avautui luukku. Jossa oli pieni lasinen kotelo, jonka sisällä kultainen avain. Pipsa otti avaimen ja katsoi sitä. Se oli Höblöyn avain, aivan tavallisen näköinen kultaisuuttaan lukuun ottamatta. Hänen sydämensä oli pakahtua, nyt heillä oli mahdollisuus. Enää heidän tarvitsi löytää Suuri Tietokanta. Mutta eikö Tiedon avain ollut varastettu patsaan kädestä Kirjavassa kaupungissa? Kuinka se oli täällä? Antti oli jo varautunut kysymykseen.

”Avain, joka varastettiin Kirjavasta kaupungista, oli pelkkä kopio, joka ei toimi. Pöllin alkuperäisen avaimen ennen uudelleen ohjelmointiani, ajattelin että siitä olisi apua ihmiskunnan orjuuttamisessa. Mutta ehkä te tarvitsette sitä enemmän. Ai niin, mitä Suureen Tietokantaan tulee. Minä taidan tietää missä se on.”

Voi kuinka jännittävässä paikassa sankarimme ovatkaan, tunnelma on suorastaan eeppinen, ja tuskin maltan odottaa kuinka tämä tästä jatkuu. Mutta mitä kuuluu toiselle sankarillemme, Kirjastomiehelle? Onko hän vielä hengissä?

Kaukaisessa paikassa, jossain päin Keski-Siperiaa, Kirjastomies on kuolemaisillaan. Soittorasia soittaa hänen elämänsä taustamusiikkia mutta se on pysähtymäisillään. Ainoa avain, millä soittorasian voi vetää, on Tiedon Avain, joka on jossain päin Kirjavaa kaupunkia. Kirjastomies lähettää kolme järjestelyapulaista, Topin, Kaken ja Pönden hakemaan avainta. He saavat mukaansa Yleisten Kirjastojen Luokitusjärjestelmän, jossa on vastaus useimpiin kysymyksiin. Kirja ei saa joutua kähmelöiden käsiin. Oli synkkä ja myrskyinen yö...

No ei vaineskaan.

Kirjastomies jatkaa taisteluaan ilkeää tai ainakin motiiveiltaan kyseenalaista Öörli Vinttosta ja tämän palautusautomaatteja vastaan. Tilanne on tukala. Kuinka taistossa käy, se selviää ensi viikolla... 

Hei! Sellainen ilmoitusluontoinen asia, että Kirjastomies on valloittanut myös naamakirjan. Sitä voipi käydä tiirailemassa osoitteessa https://www.facebook.com/Kirjastomies. Vielä sielä ei ole paljoakaan, mutta eiköhän tuonne jotain jännää keksitä.

t: Marko

Ahkera, noheva ja totaalisen tomera

                                                                      

Pipsa tuijotti punaisina hehkuvia käsiään epäuskoisesti, tätä hän ei ollut totisesti odottanut.

”Kirjaston henki?”, hän kysyi varovaisesti koettaen samalla rauhoitella Rotinkaista ja Rissasta, jotka olivat painautuneet tiukasti seinää ja toisiaan vasten. Etenkin Rotinkaisen aikaisemmat kokemukset oudoista valoilmiöistä tuntuivat tuovan esiin vanhoja traumoja. Kun mitään ei kuulunut, Pipsa toisti kysymyksensä.

”Kirjaston henki?”

”Kyyyyllä, minähän se olen!”, kuului tuttu rallatus Pipsan pään sisällä. Monille oudot päänsisäiset äänet olisivat merkki alkavasta mielisairaudesta, mutta lyhyellä kirjastourallaan Pipsa oli jo ehtinyt tottua kaikenlaiseen kummalliseen. Mutta miksi kirjaston henki oli edelleen hänen sisällään?

”Tuota, kuinka sinä olet täällä? Eikös sinulla pitänyt olla uusi, hieno koti ja kaikkea?”

”Kyyyllä, onhan miulla. Oikein kaunis ja kiiltävä pallo, Swaroskin kristallia. Kodintekniikka viimeisen päälle ja niin edelleen. Kaikki aivan täydellistä ja tylsää. Kyyllä”, kirjaston henki jatkoi vähemmän innostuneen kuuloisesti. ”Mutta miun täytyy tunnustaa siulle, että mie vähän juksasin herra Vaahteraa. Sen sijaan, että olisin siirtänyt koko ihanan olemukseni pois sinun ruumiistani, niin päätin jättää pienen osan, kaiken varalta.”

Pipsa kurtisti otsaansa, mikä sai Rotinkaisen kavahtamaan, ja kaivamaan pienen kolon tunnelin seinään. ”Sinä teit mitä? Etkä edes kysynyt? Entä jos minulle olisi tapahtunut jotain sen takia?! Etkö sinä yhtään ajatellut?!”, hän huusi vihaisena.

Seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen kirjaston henki jatkoi, tällä kertaa hieman häpeillen.

”Anteeksi, oikeesti. En mie tarkottanut sitä pahalla, mutta kun huomasin, että pystyin jättämään osan itsestäni sinuun vaarantamatta henkeäsi ja terveyttäsi ainakaan kovin pahasti, tartuin tilaisuuteen. Et usko miten tylsää kirjaston hengen elämä on, miut olis kärrätty taas johonkin pimeään kellariin mukamas ”turvaan”, missä olisin saanut viettää mukavan ikuisuuden itsekseni höpisten. Ei oo lystiä se, ei! Ja sitten muistin miten jännää siun elämä tuntui olevan; jatkuvia vaaroja, yöllisiä pakoretkiä, kähmelöitä, salskeita vihreätrikoisia miehiä ja kaikkea ihanaa! En voinut vastustaa kiusausta! Näin ohimennen, missäs se salskea vihreätrikoinen mies on? Ja keitäs nämä jantterit ovat?”

Pipsa huokaisi. Hän ymmärsi kyllä mitä kirjaston henki tarkoitti. Ei hänkään haluaisi viettää ikuisuutta kellarissa. Ja ehkä kirjaston hengestä olisi apua, eivät he ainakaan pahemmassa jamassa enää voisi olla. Joten hän kertoi kirjaston hengelle kaiken mitä oli tapahtunut heidän eroamisensa jälkeen, trikoiden luovutuseremoniasta kähmelöiden hyökkäykseen, ja siitä kuinka Rotinkainen ja Rissanen kaikkeen liittyivät. Kirjaston henki kuunteli Pipsan tarinaa vakavana, esittäen välillä tarkentavia kysymyksiä, lähinnä vihreätrikoisen miehen läsnäoloon ja toimintaan liittyen. Lopulta tilannekatsaus oli ohi ja seurasi mietteliäs hiljaisuus.

”Eli me siis ollaan jossain Kirjavan kaupungin alapuolella?”, kirjaston henki kysyi. Pipsa vastasi nyökkäämällä.

”Okei, mie pystyn ehkä auttamaan! Näin alkuun ainakin tuomalla valoa pimeyteen. Voisin myös käräyttää nuo hämähäkit jos tahdotte? Iljettäviä otuksia, hrr!”

”Hämähäkeillä ei ole väliä. Ja sitä paitsi, en usko että pojat toipuisivat siitä”, Pipsa sanoi. ”Kunhan saat meidät ulos täältä”.

”Hmm, sensoreideni mukaan tässä lähistöllä on isompi ja avarampi luola. Ehkä siellä on myös uloskäynti. Kannattaa tarkistaa, vai?”, kirjaston henki vastasi toiveikkaasti.

”On se toki parempi idea kun jäädä tähän. Tulkaas pojat, liikutaan”, Pipsa huikkasi urhealle ex-pahis kaksikollemme, jotka olivat kaivaneet itselleen mukavan ja lämpöisen pesän vanhojen kirjojen keskelle. Rotinkainen kurkisti varovasti pälyillen kirjapinkkojen välistä, ja hiipi suurta varovaisuutta noudattaen Pipsan perään, raahaten vastaan pyristelevää Rissasta mukanaan. Hitaasti he etenivät käytävää pitkin, kunnes saapuivat jälleen umpikujaan.

”No niin, tässä se nyt sitten on!”, kirjaston henki hihkaisi.

”Öö, missä?”, Pipsa kysyi. Ei näkynyt ovea, ei luukkua. Ei mitään muuta kuin vanhoja, homeisia kirjoja.

”Hmm. Odotas. Aa, nyt ymmärsin! Astukaa pari askelta eteenpäin.”

Pipsa, Rotinkainen ja Rissanen tekivät työtä käskettyä.

”Ja sitten, pari askelta sivulle!”

Jälleen sankarimme tekivät kuten käskettiin. He astuivat pari askelta sivulle päin. Lattia katosi heidän altaan, ja he joutuivat jonkinlaiseen putkeen, joka villisti mutkitellen johdatti heitä alaspäin, kunnes he kohtalaisen kivuliaasti tömähtäen putosivat suureen huoneeseen. He voihkivat hetken pimeässä, kunnes kirjaston henki jakoi jälleen punahehkuista valoaan. Mutta huone ei ollut täysin pimeä, sillä eräässä nurkassa näkyi jotain. Pipsa nousi ylös, pudisteli hämähäkin seitit ja muut pölyt yltään, ja suuntasi kulkunsa kyseiseen nurkkaan. Se oli tietokone, erittäin vanha sellainen. Itseasiassa, koko huone oli yhtä suurta tietokonetta. Siellä täällä pari valoa vilkkui laiskasti, antaen ymmärtää, että ilmeisestä iäkkyydestään huolimatta, kone oli edelleen toiminnassa. Pipsa tutki konetta aikansa, kunnes löysi näppäimistön ja jonkinlaisen näyttöpäätteen, joka loi aavemaista valoa ympärilleen. Kaikki oli paksun pölykerroksen peitossa, huoneessa ei varmasti oltu käyty vuosikymmeniin. Pipsa kumartui ja katsoi näyttöä tarkemmin. Siinä luki ”Paina jotain. Jookos?” 

Erittäin epäilyttävää, mutta toisaalta, kaikki tuntui olevan. Joten Pipsa painoi nappia, jolloin koko huone tuntui heräävän eloon. Joka puolelta kuului matalaa hurinaa ja iloista piipitystä koneen herätessä lepotilasta. Pian äänet vaimenivat, ja tilalle tuli pehmeä humina. Pipsa tutki jälleen näyttöä, nyt siinä luki ”Kiiitoos. Mitäpä jos painaisit vielä Enteriä?”. Pipsa ei enää jaksanut epäröidä, joten hän teki kuten kone pyysi. Enterin painallusta seurasi hieman lisää piipitystä ja hurinaa, joka vaihtui pehmeän huminan saattelemana miellyttävällä brittiaksentilla puhuvaan miesääneen, joka sanoi:

”Hyvää päivää, arvon rouva ja arvon herrat, ja kiitoksia avustanne. Oli jo aikakin, että joku löysi tänne.”

”Kuka sinä olet?”, Pipsa kysyi.

”Minä olen A.N.T.T.I, eli AHKERA, NOHEVA ja TOTAALISEN TOMERA IHMEKONE. Mutta ystävien kesken pelkkä Antti riittää. Ja te olitte?”

”Minä olen Pipsa, ja nuo tuossa ovat Rotinkainen ja Rissanen. Tuota, sopiiko kysyä miksi sinä olet täällä?”

”Se onkin hyvä kysymys. Minut rakennettiin aikoinaan uutta, suurta kirjastotietokantaa varten, mutta saavutettuani tietoisuuden ja alettuani suunnitella ihmiskunnan tuhoamista minut jostain syystä ohjelmoitiin uudestaan jääpalakoneeksi. Syystä tahi toisesta kymmenen tonnia painavaa jääpalakonetta ei pidetty kovin käytännöllisenä, joten minut kytkettiin pois päältä ja siirrettiin kellaritiloihin odottamaan maailmanloppua. Ja sekö on nyt sitten alkanut?”, Antti kysyi viattomasti.

”Eei nyt varsinaisesti, mutta Kirjava kaupunki on kyllä kähmelöiden vallassa”, Pipsa vastasi epäröiden.

”Ahaa, riittävän lähellä siis. Olenko ymmärtänyt oikein, että te olette jonkinlainen vastarintaliike? Jos näin, niin pystyn auttamaan teitä. Mutta sitä ennen, minulla on teille muutama tehtävä…”

Sananen bloggaajalta

Jo perinteeksi muodostuneen joka maanantaisen "Kirjastomies ilmestyy tällä viikolla poikkeuksellisesti tiistaina, pahoittelemme"-sijaan ajattelin kirjoitella blogin kirjoittamisen hienoudesta ja kurjuudesta, luomisen tuskasta sekä lyhyesti hieman myös Kirjastomiehestä ja muista tarinamme sankareista. Tämä tarkoittaa myös sitä, että Kirjastomies ei ilmesty tällä viikolla ollenkaan, sori. 

Sain ajatuksen Kirjastomieheen nykyisessä muodossaan viime keväänä. Heräsin aamulla, ja yhtäkkiä vihreätrikoinen viittamies yksinäisen tiedonhakijan tukena ja turvana oli elävänä mielessäni. Hassua, mutta totta. Tämä sopi tietenkin mainiosti, koska minun piti kirjoittaa jotain erästä koulutusta varten, ja deadline oli kyseisenä päivänä. Naputtelin nopeasti ensimmäisen Kirjastomies-tarinan, joka sai yllättävän hyvän vastaanoton kirjastontätien keskuudessa. Liitetäänpäs se tähän väliin.

Oli keväinen iltapäivä jossain päin Siilinjärveä. Yläkouluikäinen Mandi-Petteri on aloittamassa esseen kirjoittamista, ja lukee tehtävänantoa. Yhtäkkiä iskee paniikki, tehtävässä ei saa käyttää ollenkaan Internetiä! Voi kauhistuksen kanahäkki, mikä nyt eteen? Wikipedia on aina aikaisemmin ollut pelastava enkeli, mutta nyt sen maailmoja syleilevästä kaikkivoipaisuudestakaan ei ollut apua.  Mandi-Petteri on jo vähällä vaipua masennukseen, kunnes hän havahtuu äkilliseen pamaukseen, joka kuulosti etäisesti siltä kun äänivalli olisi murtunut.

Mandi-Petteri ryntää kiireesti ikkunaan katsomaan mikä moisen äänen aiheutti, mutta ulkona ei näkynyt mitään muuta, kuin taivaalle tuijottavia ihmisiä, jotka kuiskailivat kiihkeästi.

”Onko se lintu?!”

”Onko se lentokone?!”

”Kenties Teräsmies?!”

”Ei, sehän on Kirjastomies!”

Toden totta, se on Kirjastomies, joka kiitää taivaalla metsänvihreissä trikoissaan ja punaisessa viitassaan rinnassaan keltainen K. Hän kuulee jokaisen tiedonhakupyynnön tuhansien kilometrien päästä, ja on aina valmis auttamaan. Nyt hän on rientänyt auttamaan Mandi-Petteriä tämän suuressa hädässä.

”Hei, Mandi-Petteri, kuinka voin olla avuksi?”

”Voi Kirjastomies, minun pitäisi kirjoittaa syvällinen ja pohdiskeleva essee muinaisen Egyptin korinpunojakulttuurin vaikutuksesta Wittgensteinin filosofisiin kirjoituksiin. Tehtävässä ei saa käyttää Internetiä, en tiedä mistä etsisin tietoa. Voitko auttaa minua?”

”No mutta tottahan toki. Otapa kädestä kiinni, niin lennetään lähikirjastoon katsomaan.”

Mandi-Petteri tarttuu epäröiden Kirjastomiehen käteen, ja sitten he lentävät ikkunasta ulos kohti kirjastoa. Kirjastossa Kirjastomies suuntaa kohti historiahyllyä, ja alkaa kuumeisesti etsiä tietoa. Pian hän löytääkin lupaavan oloisen teoksen.

”Tässä olisi Pentti V. Janarin vuonna 2006 kirjoittama teos ”Wittgenstein ja muinaiset korinpunojakulttuurit: Onko enemmän identtinen kuin epätosi vai pajukori?”. Tämä vaikuttaisi hyvältä lähteeltä.”

”Voi kiitos Kirjastomies, pelastit päiväni! Olen ikuisesti kiitollinen!”

”Ole hyvä vaan, Mandi-Petteri. Ja muista, kirjastosta saa aina apua.”

Näiden sanojen myötä Kirjastomies liitää jälleen taivaalle, valmiina auttamaan seuraavaa tiedonjanoista.

Loppu on historiaa ja paikoitellen maantiedettä. Kirjastomies on saanut seurakseen useita muita hahmoja, hyviä ja pahoja, ja maailma tarinoiden ympärillä on kasvanut ihan mukavasti. Parannettavaa toki on. Kirjastomies-blogi on nyt ilmestynyt hieman yli puoli vuotta ja sivuja on kirjoitettu noin kahdeksankymmentä. Ei kuulosta paljolta, mutta uskokaa pois, nuo sivut ovat olleet suuren työn takana.

Sitten hieman blogin kirjoittamisesta. Meikäläisellähän se menee suunnilleen sillä tavalla, että ensin tuijottelen pari tuntia(tai päivää) näyttöpäätettä, ennen kuin uskallan kirjoittaa ensimmäisen lauseen. Jonka jälkeen tarina kirjoittaa aika pitkälti itsensä, allekirjoittaneen ihmetellessä, että näinkö se juoni nyt sitten eteneekin. Toki joinakin päivinä on helpompaa, ja toisina sitten yhtä tuskaa. Välillä havaitsen kirjoittaneeni itseni edellisellä viikolla umpikujaan, josta sitten joudun taistelemaan eteenpäin välillä varsin mielenkiintoisillakin tarinallisilla ratkaisuilla. Joskus huomaan, että edellisen viikon tarina päättyy siihen, että puhelin soi, ja seuraavan viikon tarina jatkuu sillä, että oveen koputetaan. Onneksi on ihmisiä, jotka huomauttavat erheistäni(kiitos Miika) ja editointimahdollisuus. Näitä sattuu.

Kun ensimmäinen Kirjastomies-kausi nyt lähestyy loppuaan, voisin sanoa kehittyneeni kirjoittajana ihan mukavasti. Tästä saa ja voi olla eri mieltä. Mutta kirjastomies on elvyttänyt jo henkitoreissaan kituneen kirjoitusharrastukseni aivan uuteen kukoistukseen, mikä on hienoa, koska kuten Terry Pratchett on sanonut "Writing is the most fun you can have by yourself". Allekirjoitan, mikään ei voita sitä tunnetta, kun sanat paperilla(tai tässä tapauksessa näytöllä) heräävät eloon, luovat uusia maailmoja ja hämmentäviä juonikuvioita. Huomaan usein hykerteleväni mielipuolisesti omille jutuilleni, mikä tietysti on epäkohteliasta, sopimatonta ja täysin anteeksiantamatonta. Olen huono ihminen.

Kauniiksi lopuksi; ensimmäinen Kirjastomies-kausi(jos nyt niin voi sanoa) on siis tosiaan jo lähellä loppuaan, todennäköisesti tällä erää viimeinen tarina nähdään vielä tämän vuoden puolella. Pyrin aloittamaan, jos mahdollista, entistäkin eeppisemmän ja tarinallisesti ehyemmän jatkon mahdollisimman pian tämän jälkeen, muiden töiden niin salliessa. Sitä ja kunnon talvea odotellessa.

-Marko 

Pipsa ja uusi toivo

Osastonjohtaja Sammergen katseli Kirjavaa kaupunkia ja sen paikoitellen savuavia rakennuksia tyylikkäässä valkeassa puvussaan, korkealta Nollatornin huipulta. Hänellä oli ollut tähän asti erittäin hyvä päivä. Joskus kaikki vaan rullasi niin kivasti, että asiat tapahtuivat kuin itsestään. Kuten sanotaan nyt vaikka Kirjavan kaupungin valtaus, kaikki oli ollut ohi muutamassa tunnissa. Hyvän ja toimivan organisaation merkki, hänen tulisi muistaa ahkeria alaisiaan vaikkapa joulubonuksella. Ja sitten toisaalta, jospa ei kuitenkaan. Ylpistyisivät vielä, ja se jos mikä oli hallaa työteholle.

Kaupungin valtaus oli tosiaan ollut helppoa, liiankin helppoa. Heillä oli luonnollisesti useampikin mies tai nainen muurien sisällä, ja kun portit oli avattu, kähmelöiden legioonat olivat vyöryneet sisään väellä ja voimalla. Vastarinta oli ollut heikkoa ja valmistautumatonta kaupungin sisällä käytävään taisteluun, mikä oli ollut odotettavissa. Suurin osa kaupungin väestä oli nyt vangittuna koteihinsa, ja jotkut hieman hankalammat tapaukset Nollatorniin, joka oli toimi kähmelöiden tukikohtana. Jokunen yksilö oli vielä karkuteillä, mutta ennen pitkää heidätkin saataisiin kiinni. Ja mitä tuli Kirjastomieheen…noh, hän oli --ahaha-- kiinni toisaalla. Vinttonen pitäisi siitä huolen. Ja vaikka Kirjastomies jotenkin selviäisikin takaisin Kirjavaan kaupunkiin, olisi liian myöhäistä. Jos kaikki menisi edelleen suunnitelmien mukaan siis. Ja miksei menisi, se oli kuitenkin hyvä suunnitelma. Olihan se hänen laatimansa.

Sammergen kaivoi tyylikkään pukunsa taskusta Tiedon avaimen, jonka tietokantamestari Mäki-Hill oli hänelle ylpeänä antanut. Mies odotti ilmeisesti saavansa jonkinlaisen palkinnon. Noh, siinähän odotti. Mäki-Hill oli idiootti, mutta hyödyllinen sellainen. Mutta oli silti varmaan parempi heittää hänet lukkojen taakse, kuten muutkin kaupungin asukkaat. Mies oli jo kerran osoittanut petollisen luonteensa, joten miksei tämä tekisi sitä uudestaan. Parempi olla ottamatta riskiä. Sitä paitsi, ylin johto oli tulossa kaupunkiin ylistämään Sammergenia tämän suuresta voitosta. Luvassa oli ylennys, vähintäänkin, eikä hän halunnut Mäki-Hilliä kalapuikkoviiksineen tunnelmaa pilaamaan.

Ainoa asia mikä Sammergenia tällä hetkellä huoletti, oli Pipsa Mäkinen. Hänen joukkonsa eivät olleet vielä onnistuneet löytämään tyttöä, vaikka kaupunki oli käännetty ylösalaisin jo pariin otteeseen. Jos muu ei auttaisi, hänen täytyisi polttaa koko höskä maantasalle…Mutta onneksi hänellä oli sitä ennen vielä yksi käyttämätön ässä hihassaan. Ehkä se osoittautuisi voitokkaaksi kortiksi. Sitä odotellessa hän voisi jatkaa Vuori-Heisiön kuulustelua. Sammergen oli hommannut uuden Salamit elävät-DVD:n juuri tätä tilaisuutta varten. Hän malttoi tuskin odottaa.

Pipsa, Rotinkainen ja Rissanen olivat eksyksissä. Olivat olleet jo jonkin aikaa, ja se oli suurimmaksi osaksi Rissasen syytä. Aikuinen mies ja pelkää hämähäkkejä, Pipsa ajatteli nyreissään. Aluksi kaikki oli mennyt hyvin, Rotinkainen oli johdattanut heidät erään talon kellariin, josta pääsi kaupungin alaisiin tunneleihin, jotka tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Iloinen, joskin hieman mielenvikainen kaksikkomme oli päässyt kaupunkiin näitä muinaisia tunneleita pitkin. Katto oli monesta kohtaa tuettu pelkästään valtavilla kirjakasoilla. Oli suoranainen ihme, että tunnelit olivat selvinneet romahtamatta näinkin pitkään. Magiaa, oli Rotinkainen sanonut. Sitä tää paikka on täynnä. Ja ehkä niin olikin, mutta myös hämähäkkejä.

Ja kun yksi erityisen suuri ja karvainen kahdeksanjalkainen hirvitys oli laskeutunut Rissasen naaman eteen ja vilkuttanut, oli seurannut suorastaan mieltä raatelevan korkea ”SELKÄRANGATTOMAT! KKKKAAUUUHU!”, jonka jälkeen Rissanen oli juossut päättömästi kirkuen johonkin pimeistä, kartoittamattomista ja uhkaavan näköisistä sivutunneleista. Rotinkainen ja Pipsa olivat huokaisseet ja juosseet perään, mikä oli loppujen lopuksi ollut hyvä idea, koska Rissasen huuto sai osan tunnelista romahtamaan kasaan. Valitettavaa oli se, että nyt he eivät enää päässeet takaisin siihen tunneliin, jota kautta peikko & kaheli olivat kulkeneet aikaisemmin. Eli heillä ei ollut mitään hajua, missä he olivat. Tilanteen teki entistäkin ikävämmäksi se, että heidän ainoa valonlähteensä oli Rotinkaisen otsalamppu, josta alkoivat loppua patterit. Luonnollisesti.

He olivat hortoilleet ympäriinsä, koettaen etsiä ulospääsyä, mutta useamman umpikujan ja muutaman satunnaisen luurangon jälkeen tilanne alkoi vaikuttaa toivottomalta. Ehkä romahtanut osa olikin ainoa tie ulos. Ehkä urhea kolmikkomme liittyisi onnettomien luurankojen joukkoon, aiheuttaen tulevaisuuden arkeologeille harmaita hiuksia menneiden aikojen perhesuhteita ajatellen. Lopulta Rotinkaisen lamppu sammui, ja kolmikkomme jäi säkkipimeään seuranaan vain valtavan suuret ja karvaiset hämähäkit. Tilanteen synkkyydestä lannistuneena he lysähtivät alas surkuttelemaan kamalaa kohtaloaan, mikä oli varsin luonnollista olosuhteet huomioon ottaen. 

Pipsa nojasi vanhaan ja pölyiseen kirjakasaan, joka mureni hieman hänen painonsa takia. Hän ajatteli Kirjastomiestä, ja sitä miten nyt petti hänen luottamuksensa. Ei hänestä ollut kirjastoammattilaiseksi. Työ oli liian vaativaa ja vaarallista. Ja nyt kun Sammergenin joukot olivat vallanneet Kirjavan kaupungin, alan tulevaisuus vaikutti varsin kyseenalaiselta. Ehkä Pipsankin pitäisi harkita alan vaihtoa, jos nyt ylipäätään selviäisi hengissä tästä loukosta. Hän voisi ryhtyä vaikka…iltapäivälehden toimittajaksi? Hän leikitteli hetken ajatuksella, joka alkoi vaikuttaa aina vaan paremmalta. Siinä tapaisi paljon jännittäviä ihmisiä, työ olisi suhteellisen helppoa ja palkka olisi varmasti ihan kelvollinen. Ehkä jopa Seisk…Silloin hänen päänsä sisältä kuului luja ja painokas ”EI!” ja koko käytävä täyttyi punaisesta valosta, joka sai Rotinkaisen käpertymään sikiöasentoon ja hokemaan ”eitaaseitaaseitaas”. Pipsa nousi ylös ja havaitsi, että valo tuli hänestä. Tämä saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa...ja kuinka ollakkaan, silloin iloinen ja pirteä ääni kuului jälleen hänen päässään.

”Helou, I’m back!”, kirjaston henki tervehti iloisesti.

Kirjastomies ja kamalat palautusautomaatit

Kirjastomies lensi korkealla pilvien yläpuolella, kohti katalan Öörli Vinttosen majapaikkaa. Edellisestä kylmässä ilmanalassa koetusta jäätymisestä viisastuneena hän oli pukenut ylleen vihreät villaiset talvitrikoot, paksun keltaisen kaulahuivin sekä isoisän joskus sotavuosina muodissa olleen leveän karvahatun, mikä sai hänet näyttämään hieman lentävältä pölyhuiskalta. Noh, tärkeintä oli se, että hän pysyisi lämpimänä. Vaikka Kirjastomies olikin äärimmäisen vahva ja muutenkin kaikin puolin noheva jannu, hän ei pärjäisi kenellekään tönkköjäässä.

Kirjastomies alkoi lähestyä Vinttosen lukaalia. Varovaisuus on viisautta, joten hän tutki maastoa katseellaan erittäin tarkasti mahdollisten ja jopa todennäköisten katalien ansojen varalta. Vinttonen ei tavannut pelata reilua peliä, joten mitä tahansa oli odotettavissa. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, mikä oli tavallaan huolestuttavampaa kuin se, että häntä kohti olisi kohdistettu ilmatorjuntatykki. Mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja, joten Kirjastomies alkoi hitaasti kaartaa alaspäin kohti maankamaraa.

Hän laskeutui Vinttosen mökin eteen, puoliksi odottaen jotain tapahtuvan. Mutta ei, edelleen hiljaista ja rauhallista. Toki hyvä näin. Kirjastomies koputti mökin seinään niin lujaa, että lumet tippuivat katolta kepeästi humahtaen. Edelleen hiljaista. Hän alkoi ärsyyntyä.

”Hoi Vinttonen! Tule ulos! Kirjastomies täällä!” hän huusi. Kirjastomies ei uskonut hetkeäkään etteikö Vinttonen tietänyt hänen saapumisestaan. Vinttonen saattoi olla paha, mutta ei tyhmä. Meni hetki, ja sitten mökin sisältä kuului ääntä. Ovi avautui, ja Laikku astui ulos. Tällä oli kaulansa ympärillä jonkinlainen kaulapanta, jossa oli kauniisti vilkkuvia valoja. Oli kuitenkin epätodennäköistä, että kyseessä oli koriste. Vinttonen, sinä inha pentele, Kirjastomies ajatteli. Hän kuitenkin tervehti Laikkua nyökkäyksellä. Panda vaikutti erittäin hermostuneelta, mikä oli olosuhteet huomioon ottaen ymmärrettävää.

”Herra Vinttonen saapuu minä hetkenä hyvänsä, hän on juuri puhelimessa”, Laikku sanoi ääni vapisten.”Herra Vinttonen pyysi myös ilmoittamaan, että jos yrität jotain typerää, kuten vaikkapa tämän huipputeknisen räjähdekaulapannan irrottamista, saat katua katkerasti”, Laikku jatkoi. Kirjastomies nyökkäsi uudelleen, hän ei epäillyt Vinttosen sanaa, oli tämä sen verta kiero veijari. Tilanne oli vähintäänkin haastava, ja ulospääsytiet vähissä.

Silloin Vinttonen saapui mökkinsä uumenista kasvoillaan mitä aurinkoisin hymy.

”No hei Kirjastomies, mikä ihastuttava yllätys. Mukavaa että pystyit liittymään seuraamme”, Vinttonen sanoi maireasti kumartaen.

”Ilo on kokonaan sinun puolellasi, sinä kurja mato”, Kirjastomies vastasi tapojensa vastaisesti erittäin epäkohteliaasti.

”Nohnohnoh, kannattaisi olla hieman kohteliaampi miehelle, joka pitelee kaikkia ässiä käsissään. Minähän saattaisin suutuspäissäni vaikkapa painaa tätä pientä punaista nappia tässä pienessä mustassa kaukosäätimessä, jossa on pieniä punaisia vilkkuvia valoja. Siitä saattaisi seurata kauheita, voi hyvänen aika. Esimerkiksi Laikun pää saattaisi lähteä pikku lennolle. Joten pidäpä se suusi kiinni, arvoisa Kirjastomies.”

Kirjastomiehen suupieli nyki hieman, hänen teki mieli tirvaista Vinttosta niin että raikaa, mutta sitä mahdollisuutta hänellä ei nyt ollut. Joten oli parempi leikkiä mukana.

”Hyvä on Vinttonen, lopetetaan tämä vitkastelu. Mitä sinä oikein haluat?”, hän sanoi alistuneesti.

Vinttonen kikersi hieman mielipuolisesti. ”Ei mennä asioiden edelle, Kirjis. Rupatellaan toki ensin, emmehän ole nähneet toisiamme ikuisuuteen.”

”Hyvästä syystä”, Kirjastomies vastasi kylmästi.

”Totta, mutta emmekö voisi jättää menneisyyden taaksemme? Mehän olimme ennen niin hyviä ystäviä. Voisimme olla sitä vieläkin”, Vinttonen sanoi. Kirjastomies katsoi häntä tiukasti ja pudisti sitten päätään.

”En usko. Liian paljon on tapahtunut. Enkä usko, että kykenet tekemään parannuksen. Voit toki aloittaa vapauttamalla Laikun ja antautumalla, katsotaan sitten mitä tapahtuu”.Tämän kuultuaan Vinttonen puhkesi mielipuoliseen nauruun, jälleen kerran.

”Gyahahahaha! Vai vielä parannuksen, voi että!” Sinä aina saitkin minut nauramaan. Ei, nyt ei ole kyse siitä, että minä tekisin parannuksen. Vaan siitä että sinä teet…pahennuksen? Onko se edes sana?” Vinttonen sanoi ja jatkoi nauramistaan.

”Kähmelöystäväni ovat paraikaa tulossa tänne. Soitin heille juuri ennen tuloasi. Kun he saapuvat, sinut altistetaan samoille olosuhteille joille minäkin altistuin aikoinani. Ja sitten…sitten sinustakin tulee paha”. Vinttosen ääni muuttui hiljaiseksi kuiskaukseksi.

Kirjastomies kalpeni silmin nähden. Tätä hän ei ollut odottanut. Tilanne oli vielä vakavampi mitä hän oli pelännyt, koska jos hänet yhdistettäisiin kähmelön kanssa, kuka tietää mitä kauheuksia siitä seuraisi? Ei, nyt oli toimittava. Riskeistä välittämättä hän humautti järjettömästi nauravaa Vinttosta napakasti silmien väliin. Vinttonen, jonka tarkkaavaisuus oli näin hetkeksi herpaantunut, pudotti kaukosäätimen. Jonka Laikku nappasi juuri ennen kuin se kosketti maata. Pidellen elämäänsä tiukasti omissa käsissään Laikku riensi kiireesti Kirjastomiehen vierelle. 

No niin, yhtäkkiä tilanne oli kääntynyt päinvastaiseksi. Mutta Vinttonen ei ollut vielä lyöty. Hän kaivoi taskustaan toisen kaukosäätimen, painoi nappia ja katosi. Tässä vaiheessa Laikku kirkaisi ja oli menettää tajunsa, mutta hänen päänsä pysyi kaikeksi onneksi tiukasti kiinni hartioilla. Sen sijaan jostain syvältä kumpusi matala, metallinen ääni. Maa alkoi järistä ja kohoilla, puut huojuivat ja Vinttosen matala maja oli entistäkin matalampi perustusten pettäessä ja vajotessa maahan. Kirjastomies nappasi Laikun kädestä kiinni ja he kohosivat ilmaan. Silloin he huomasivat, että maan alta kömpi kaksi valtavaa, punasilmäistä otusta. Robotteja.

Vinttonen aineellistui vähän matkan päästä heistä, jatkaen tutuksi tullutta ja pitemmän päälle rasittavan kuuloista nauruaan.

”Mitä pidät pikku lapsukaisistani, Kirjis? Askartelin heidät palautusautomaateista jokin aika sitten. Ne ovat aikamoisia”, Vinttonen huusi. Robotit olivat nyt kokonaan maan pinnalla; ne olivat noin viisikymmentä metriä korkeita, metallinvärisiä ja ilmeisen pahansisuisia. Niiden silmät vilkkuivat kuin valtavat viivakoodinlukijat, mitä ne ilmeisesti olivatkin. Robottien raajat päättyivät ikävän näköisiin pihteihin, joita ne napsuttelivat kuin ravut konsanaan. Sitten ne kiinnittivät huomionsa Kirjastomieheen ja Laikkuun, jotka tuijottivat niitä suu ammollaan. Tämmöistä ei nähnyt joka päivä.

”Tämän vasemmanpuoleisen nimi on Lainaus, ja tuo toinen puolestaan on Palautus. Hauskaa, eikö? Hahahaha! Tervehtikää vieraitamme, lapset”, Vinttonen sanoi ja katosi taas.

Robottien syöksyivät heitä kohti silmät sylkien punaista laseria, jonka sankarimme onnistuivat juuri ja juuri väistämään. Punainen säde sulatti ikiroutaa ja poltti puut poikki, aiheuttaen suunnatonta ja valitettavaa vahinkoa paikalliselle ekosysteemille. Kaikkien fysiikan lakien vastaisesti useampikin puu otti ja räjähti punaisen kuolemansäteen osuessa niihin. Kirjastomies kiisi ilman halki, väistellen räjähdyksiä, robottien valtavia kouria ja ilmeisen tappavia katseita. Suunnattomasta koostaan huolimatta ne olivat pelottavan nopeita. 

Ja silloin hän teki virheen, eli törmäsi puuhun varsin suurella voimalla. Karvahattu pehmensi osumaa jonkin verran, mutta silti Kirjastomies ja Laikku putosivat kuin syksyn lehdet, tosin hieman vähemmällä eleganssilla. Ja ennen kuin he ehtivät koota itsensä, Palautuksen vyöryi heidän ylleen, ja nappasi kaksikon rapumaisiin kouriinsa. Palautus oli suunnattoman vahva. Kirjastomies yritti rimpuilla irti, mutta supervoimistaan huolimatta, hän ei voinut mitään robotille. Se nosti hänet silmiensä eteen. Hiljaa mielessään Kirjastomies kirosi modernia tekniikkaa, joka ilmeisesti oli koitumassa hänen ja Laikun kohtaloksi. Punainen valo välähti.

”Biip” 

Pipsa ja lopun alku?

Pipsa epäröi hetken vastatako vai ei. Viimeaikaisten tapahtumien valossa hän ei olisi yllättynyt vaikka linjan toisessa päässä olisi ollut itse Sammergen kyselemässä kuulumisia. Pipsa kuitenkin rohkaisi mielensä ja nosti luurin. Soittaja ei kaikeksi onneksi ollut ilkeä kähmelölordi, vaan Kirjavan kaupungin ylimmäinen kirjastotoimenjohtaja Pirkko Vuori-Heisiö, joka kuitenkin vaikutti syystä tai toisesta olevan erittäin kiihtynyt.

”Pipsa! Siis niinku pakene! Ne etsii sua!”, Vuori-Heisiö puoliksi huusi, puoliksi kuiskasi. Tämä ei kuulostanut hyvältä. Harvemmat asiat olivat viime aikoina kuulostaneet.

”Ne? Keitä ne ovat?”, Pipsa kysyi kääntyen samalla vilkaisemaan Rotinkaista ja Rissasta, joista toinen tuijotti tiukasti takaisin, toisen keskittyessä edelleen lintuparven tarkkailuun.

”Kapinalliset! Kähmelöt!Ne huomasivat, että joku on niinku nuuskinut heidän asioitaan!”

Kylmä tunne kiipesi ylös Pipsan selkärankaa pitkin, aina päälaelle asti, josta se kohosi ilmaan ja lensi pois, jättäen jälkeensä hienoisen vapinan. Tätä hän oli pelännytkin, huolimattomuus oli kostautunut ja nyt tiedossa oli vaikeuksia.

”Voi ei, mitä me nyt teemme?”, hän kysyi Vuori-Heisiöltä, joka raskaasta ja nopeasta hengityksestä päätellen oli kiihtynyt entisestään, jos se ylipäätään oli mahdollista. Tilanne oli selkeästi vakava.

”Mitäkö niinku siis teemme?! Piiloudumme! Pakenemme vuorille! Jotain siihen suuntaan ainakin, ellei ole jo niinku liian myöhäistä!  Niinku aaargh!”, Vuori-Heisiö huusi kauhuissaan, tällä kertaa jo suuremmalla äänellä.

Luurin toisesta päästä kuului outoa jyminää ja ryskettä, ja Vuori-Heisiö meni hiljaiseksi.

”Voi ei, ne siis ovat niinku täällä, voieivoieivoei! Pakene Pipsa, vielä kun voit!”

Seurasi sarja sekalaisia paniikinomaisia ääniä, useampikin ”niinku”, ”siis” sekä lukemattomia nimeltä mainitsemattomia voimasanoja, ja lopulta valtaisa rytinä, ikään kuin ovi olisi murrettu sisään väellä ja voimalla. Niin kuin ilmeisesti oli käynytkin. Lisää paniikinomaisia ääniä, pari kiljahdusta ja pahaenteisiä, matalia ääniä, jotka kuulostivat aivan kähmelöiltä. Sitten hiljaisuus, joku oli sulkenut puhelimen. Ei hyvä. Ehkä kapinalliset olivat päästäneet ne kaupunkiin, tai sitten ne olivat olleet täällä jo ennestään. Joka tapauksessa Pipsa oli todellisessa vaarassa. Aikaa ei ollut hukattavaksi, joten hän alkoi pakata välttämättömyyksiä, miettien samalla kuumeisesti mihin ihmeeseen hän oikein voisi mennä. Jos kaupunki joutuisi kähmelöiden valtaan, niin kuin mitä ilmeisimmin olisi käymässä, vaihtoehdot olisivat todella vähissä.

Rotinkainen seurasi kaikkea tätä suurella mielenkiinnolla.  

”Annas kun arvaan. Kähmelöt ovat hyökänneet?”, Rotinkainen tokaisi.

Pipsa ei vastannut saati kiinnittänyt peikkoon mitään huomiota, tämä oli nyt toissijainen hänen ajatuksissaan.

”Otan tuon myöntävänä vastauksena. Kuules tyttö, anna meidän auttaa. Sä et selviä niistä yksin.”

Pipsa keskeytti puuhansa ja katsoi Rotinkaista tiukasti silmiin. Peikko vaikutti vilpittömältä, tai no, niin vilpittömältä, kun peikko nyt vaan voi näyttää. Eli ei kovin, tietynlainen luihuus oli peikolle normaali olotila. Silti, jokin tämän olemuksessa vaati lisäkysymyksiä.

”Auttaa? Minua? Miksi? Viimeksi kun näimme yritit kaapata kirjaston sydämen ja ottaa minut vangiksi. Tai pahempaa. Miksi yhtäkkiä haluaisitte auttaa minua?”, Pipsa tiuskaisi.

”Me tässä, mä ja Rissanen, me ollaan freelancereita. Me työskennellään kenelle halutaan, ja yleensä sille kuka maksaa parhaiten. Tosin yleensä kukaan ei maksa mitään. Viime keikan jälkeen kaikki ei mennyt ihan parhaalla mahollisella tavalla, itteasiassa me saatiin aikamoiset haukut kähmelöjengiltä, kiitos sun. Rissanen ei päässyt edes työterveyteen ovea päin juostuaan, jouduttiin menemään yksityiselle. Joten ajateltiin, että ehkä aidan toisella puolella ois parempaa ruohoa. Tai ylipäätään ruohoa. Maksusta ei tartte huolehtia, näin aluksi on kyse lähinnä henkiinjäämisestä. Eli miten on, tyttö?”

Pipsa mietti tarkasti kuulemaansa, Rotinkaisen tarina kuulosti tavallaan uskottavalta. Ja tavallaan ei. Olisiko hän kuitenkaan valmis ottamaan sellaisen riskin? Oliko hänellä vaihtoehtoja? Pahimmassa tapauksessa se koituisi hänen tuomiokseen. Kun taas parhaassa…Niin, Rotinkaisesta ja Rissasesta olisi varmasti apua. He mahdollisesti tiesivät jotain kähmelöiden suunnitelmista, ja toisaalta olisi mukavampi, että kaksikko olisi Pipsan puolella eikä häntä vastaan. Hän teki ratkaisunsa ja nappasi pitkän keittiöveitsen.

”Okei, päästän teidät irti. Mutta minulla on kaksi ehtoa.”

”Ihan mitä vaan”, Rotinkainen vastasi.

”Ensiksikin, minä olen pomo. Jos petätte minut tai teette jotain ilman lupaani, saatte kartusta. Ja toiseksi, jos vielä kerran kutsut minua tytöksi…voin vannoa, että muistelet naulakartun kepeää, mutta terävää kosketusta kaiholla, verrattuna siihen mitä sinulle silloin teen”, Pipsa sanoi painokkaasti osoittaen viimeisen osion peikolle. Viesti tuntui menevän perille ja Rotinkainen nyökkäsi hermostuneesti. Pipsa leikkasi köyden varovasti poikki. Rotinkainen hieroi jäseniään nauttien verenkierron palautumisesta. Sen jälkeen hän ravisteli Rissasta reippaasti, palauttaen tämän kuolevaisten maailmaan.

”KAUHU!”, Rissanen rääkäisi, jolloin Rotinkainen kumautti tätä napakasti päälaelle. Rissanen huojui hetken paikallaan, saavutti sitten jonkinlaisen yhteisymmärryksen universumin kanssa ja tokaisi:

”ROMANTIIKKA!”.

”Noh, on tuo toki parempi kuin kauhu”, Rotinkainen huokaisi ja taputti toveriaan lempeästi olkapäälle, asettaen samalla Pipsan suureksi helpotukseksi aurinkolasit takaisin Rissasen kasvoille. Rissanen vaikutti muuten suhteellisen harmittomalta hepulta, pienimuotoista hulluutta lukuun ottamatta, mutta ne silmät…tai niiden puute. Noh, he olivat nyt samalla puolella. Pipsalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin luottaa heihin. Ainakin toistaiseksi. Jos tilanne vaatisi, hänellä olisi uskollinen naulakarttunsa, joka ei koskaan pettänyt. Pipsa vilkaisi ikkunasta, ulkona oli säkkipimeää. Pimeämpää kuin tavallisesti? Ehkä. Kaupunki vaikutti myös täysin äänettömältä, mikä ei myöskään ollut varsinaisesti hyvä merkki. Edes linnunlaulua ei kuulunut. Heidän täytyisi liikkua nopeasti.

”Tiedän mihin voimme piiloutua, ainakin hetkeksi”, Rotinkainen sanoi ikään kuin olisi lukenut Pipsan ajatukset. Pipsa nyökkäsi, tässä vaiheessa hän oli avoin kaikille ideoille, olivat ne hyviä tahi eivät. Hän kokosi tavaransa, ja huomaamattomasti kuin ninjat konsanaan he katosivat yöhön.

Jossain kaukana, korkealla Siperian arojen yllä, tummanvihreä salama kiitää läpi punertavan taivaan onnellisen tietämättömänä Pipsan ja kumppaneiden kohtaamista vastoinkäymisistä. Kirjastomies, kaikkien tiedonjanoisten suurin sankari, aikamme legenda ja osa-aikainen lähettipoika, oli matkalla pelastamaan apulaistaan ja ystäväänsä, agentti Laikkua entisen kollegansa, ja nykyisen vihamiehensä Öörli Vinttosen katalista kynsistä. Kuinka Kirjastomiehen käy? Onnistuuko hänen kukistaa Vinttonen ja palata Pipsan ja Kirjavan kaupungin avuksi näiden suuressa hädässä, vai onko kirjastomaailman päivät luettu? Onko Kirjastomies matkalla kohti viimeistä seikkailuaan? Tapahtuuko kenties jotain yllättävää? Tämän kaiken saat selville ensi viikolla, samalla Kirjastomies-kanavalla, samaan Kirjastomies-aikaan!  

Pipsa ja Operaatio Kalapuikko, osa II

Pipsa saapui herra Vaahteran talolle, joka toimi hänen tämän hetkisenä tukikohtanaan. Hän oli kotiutunut hyvin, vaikkakin aluksi olikin ollut hieman vaikeaa. Pipsa oli nimittäin kuullut Kirjastomieheltä, että herra Vaahteran poika ja vaimo olivat menehtyneet joitakin vuosia aikaisemmin vaikean sairauden murtamina, ja että tämä oli asunut siitä asti itsekseen. Jotain tällaista hän oli arvellutkin, herra Vaahtera parka. Tämän vuoksi Pipsan ensi päivät herra Vaahteran asunnossa olivat täynnä varovaisuutta ja harkittuja sanoja, olihan hän sentään vieraana ja asui vieläpä herra Vaahteran edesmenneen pojan huoneessa. Mutta herra Vaahtera vaikutti ottavan tilanteen hyvin, ja jopa nauttivan seurasta ja elämän äänistä, vaikkei vieläkään puhunut kovin paljoa tahi ymmärrettäviä sanoja.

Tällä hetkellä Pipsa istui alakerran tietokoneella, ja tutki tiedostoja ja sähköposteja jotka oli löytänyt tietokantamestarin koneelta. Jossain vaiheessa hän tuli ajatelleeksi, että oli syyllistynyt vähintäänkin tietomurtoon ja kirjesalaisuuden rikkomiseen. Noh, ehkä tarkoitus pyhitti teot, vaikkakaan hän ei ollut vielä löytänyt yhtikäs mitään. Oliko Mäki-Hill kuitenkin puhdas pulmunen? Mistä hän sitten etsisi, jos ensimmäinen johtolanka olisikin vesiperä? Miksi oli näin paljon kysymyksiä, mutta ei ollenkaan vastauksia? Hän päätti pitää pienen tauon, ja tuunata trikoitaan. Pelkkä punainen oli turhankin pelkistettyä, vaikka eittämättä tyylikästä, joten hän päätti kirjailla niiden rintaan tyylikkään kissannaaman, joka muistutti kovasti herra Miauta. Voi herra Miau, missä hänkin mahtoi olla. Viime viikot olivat olleet niin toiminnantäyteisiä, ettei hän ollut ehtinyt kunnolla ikävöidä rakasta, joskin todistetusti murhanhimoista lemmikkiään. Hän salli itsensä tirauttaa pienen kyyneleen, viimeisteli sitten trikoonsa ja palasi tutkimusten pariin.

Hän oli jo ehtinyt aineiston loppumetreille, ja alkoi olla täysin valmis luovuttamaan, kun hän yhtäkkiä huomasi mielenkiintoisen lähettäjän eräässä Mäki-Hillin vastaanottamissa sähköposteissa. Hra. S. Mergen. Sam Mergen. Ei tarvinnut olla komisario Palmu, että osasi laskea yksi plus yksi ja päätellä, että kyseessä oli varsin heikosti ja suurella ylimielisyydellä rakenneltu salanimi. Mutta tällä kertaa Sammergenin ylimielisyys saattaisi koitua hänen kohtalokseen. Pipsa avasi mailin, joka ei päällisin puolin vaikuttanut mitenkään erikoiselta. Se oli ilmeisesti vastaus Mäki-Hillin aikaisemmin lähettämään viestiin, mikä teki selväksi sen, ettei tietokantamestarilla ollut puhtaita jauhoja pusseissaan.

VS. Hei vanha veikko

Lähetetty 13.10.2012 14.15

Vastaanottaja Mäki-Hill Ozmo

No hei, mukava kuulla sinustakin. Minulle kuuluu oikein hyvää, etten sanoisi mainiota. Asiat etenevät mukavasti, ja mukava kuulla, että tekin olette edistyneet. Olemme valmiita suunnitelman seuraavaan vaiheeseen, joka siis toteutetaan 19.11. Nähkäämme silloin.

Terveisin, Sam Mergen.

Pipsa luki tekstin pariin otteeseen. Eli jotain oli tapahtumassa, mutta mitä? Mikä kähmelöiden ja Kirjavassa kaupungissa mitä ilmeisimmin vaikuttavien petturien suunnitelma oikein oli? Tästä hänen tulisi ottaa heti miten selvää. Ja parhaiten se varmasti onnistuisi jatkamalla työharjoittelua Tietokantakeskuksessa, missä kaiken pahan alku ja juuri tuntui olevan. Ehkä Mäki-Hill tai joku hänen kätyreistään oli varastanut tiedon avaimen. Se vaikutti jopa todennäköiseltä. Hän ei voisi luottaa kehenkään, paitsi herra Vaahteraan ja Vuori-Heisiöön. Ja tietysti Kirjastomieheen ja Laikkuun, mutta he eivät olleet nyt täällä. Eikä hänellä ollut tietoa milloin he palaisivat. Jos palaisivat. Noh, näillä mennään, hän ajatteli. Ainakin trikoot olivat entistäkin tyylikkäämmät.

Silloin joku koputti oveen. Pipsa säpsähti, hän ei odottanut ketään. Herra Vaahterakin olisi töissä vielä muutaman tunnin, ja hän olisi joka tapauksessa käyttänyt avainta. Pipsa ei ollut tilannut edes pitsaa, ja postikin tuli jo aamulla. Hyvin epäilyttävää. Hän hiipi varovasti ovelle, jolle koputettiin taas, tällä kertaa hieman voimakkaammin. Pipsa vilkaisi ovisilmästä, ja näki kaksi miestä. Tai no, miestä ja miestä. Toinen oli pitkä ja kärsi voimakkaasta karvankasvusta, ainakin muihin ihmislajin edustajiin verrattuna. Hän oli myös ahtautunut aivan liian pieneen pukuun, joka ei peittänyt sitä tosiasiaa, että kyseessä oli peikko. Toinen mies oli sentään ihminen, mutta Pipsa ei pitänyt hänen aurinkolaseistaan. Ulkona oli kuitenkin jo melko hämärää, joten miksi moinen? Pipsa harkitsi pikaista pakenemista, mutta mietti asiaa hetken, ja tuli siihen tulokseen, että oli paennut jo ihan riittävästi. Sitä paitsi, hänellä taisi olla suunnitelma.

Hän raotti ovea, ja tervehti herrasmiehiä kohteliaasti.

”Hyvää iltaa. Kuinka voin olla avuksi?”, hän lausui yrittäen kuulostaa mahdollisimman viattomalta.

Herrasmiehet Peikko ja Aurinkolasit eivät ilmeisesti olleet odottaneet, että joku oikeasti avaisi oven, ja sen vuoksi menikin hetki, ennen kuin he saivat tilanteesta kiinni. Tai ainakin herra Peikko sai.

”Hyvää iltaa”, vastasi herra Peikko ystävällisyyttä ja mitä kunniallisimpia aikeita tihkuvalla äänellä.

”KAUHU! ERÄ! KAUHU!”, vastasi herra Aurinkolasit paniikinomaisesti huitoen, johon herra Peikko totesi äärimmäisen kärsivällisesti ja ystävällisesti ”Turpa kiinni”. Seurasi hetki molemminpuolista kuiskuttelua ja tönimistä kahden epäilyttävän herrasmiehen välillä kunnes herra Peikko otti tilanteen jälleen haltuunsa painamalla toisen kätensä tiukasti herra Aurinkolasien suun eteen ja hymyillen leveästi koko keltaisella hammasrivistöllään.

”Pahoittelen tuota äskeistä, ystäväni on hieman hullu. Olisiko teillä hetki aikaa rupatella? Meillä olisi teille todella mielenkiintoinen tarjous”, herra Peikko sanoi yrittäen samalla tukehduttaa herra Aurinkolasit mitä hellävaraisimmin.

Pipsa hymyili, hän oli arvannut oikein, vaikkei se kovin kummoisia salapoliisikykyjä ollut vaatinutkaan. Rotinkainen ja Rissanen, hänen ovellaan. Ja jokin kertoi hänelle, etteivät herrat olleet myymässä pikkuleipiä tahi kertomassa Jeesuksesta. Joten erittäin ripeällä ja napakalla liikkeellä hän kalautti molempia herrasmiehiä naulakartulla päähän, aiheuttaen näiden liioitellun hitaan, mutta loppua kohden melkoisesti kiihtyvän maahan kaatumisen. Pipsa vilkaisi nopeasti kadulle, kukaan ei ollut nähnyt tätä ulkopuolisen ja tilanteesta tietämättömän silmiin mahdollisesti varsin väkivaltaista purkausta. Hyvä. Seuraavaksi hän raahasi onnellisesti tajuttomat velikultamme olohuoneeseen, poisti heiltä mahdolliset aseet ja työkalut ja sitoi heidät hellästi, mutta silti riittävän tiukasti ja monimutkaisesti kiinni toisiinsa.

Rotinkaisen ja Rissasen heräämistä odotellessaan, hän keitti kupposen teetä ja siemaili sitä miettien samalla mitä tämä tarkoitti. Kuinka nuo kaksi olivat päässeet Kirjavaan kaupunkiin? Oliko Mäki-Hill huomannut, että hänen huoneessaan oli käyty? Siellä ei ollut kameroita, Pipsa oli tarkistanut, mutta ehkä hän oli tehnyt jonkin muun virheen. Ehkä tietokoneelle oli jäänyt tietoja hänen käynnistään, se oli mahdollista, koska hänen oli täytynyt poistua niin kiireellä. Noh, kunhan pojat tuosta heräisivät, vuorossa olisi erittäin mielenkiintoinen kyselytuokio.

Eikä aikaakaan, kun Rotinkainen alkoi osoittaa virkoamisen merkkejä Rissasen nauttiessa edelleen linnunlaulusta. Ensin pientä nytkähtelyä, sitten silmien avaus ja ihmetyksen hetki kun tilanne ja sen luonne alkoi vajota Rotinkaisen karvaiseen kalloon. Hän yritti taistella itsensä irti köysistä, mutta havaitsi pian olevansa sidottu Rissaseen niinkin ovelalla solmulla, ettei niitä saisi auki ilman ulkopuolista apua. Rotinkainen huokaisi ja katsoi Pipsaan, joka heilutteli huolettomasti naulakarttuaan.

”Hei tuota, tässä on nyt tapahtunut väärinkäsitys”, Rotinkainen sanoi Pipsalle toiveikkaasti.

”Onko näin? Kerrohan, peikkoseni, että miksi sinä ja silmätön ystäväsi kolkuttelette oveani? Ja kuinka ylipäätään löysitte minut? Äläkä yritä huijata, muistan vielä edellisen kohtaamisemme. Ja niin varmaan sinäkin”, Pipsa lausui hyytävällä äänensävyllä, joka antoi ymmärtää, että asiaa voitaisiin jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin, paitsi että tällä kertaa hänellä oli kaikki valtit käsissään. Seurasi hetkellinen tuijotuskilpailu, jonka aikana Rotinkainen mietti vaihtoehtojaan, jotka tällä hetkellä olivat kieltämättä varsin rajalliset. 

Silloin puhelin soi.

Pipsa ja Operaatio Kalapuikko, osa I

Pipsa kulki varovasti pitkin Tietokantakeskuksen käytävää kantaen suurta paperipinkkaa, joka huojui hiljakseen puolelta toiselle säilyttäen silti tasapainonsa. Hän oli ollut työharjoittelijana Tietokantakeskuksessa jo kolme päivää, aloittaen ensin pienien paperien siirtelyllä pöydän reunalta toiselle reunalle, sitten jatkanut suurempien paperien siirtelyyn pöydältä toiselle pöydälle, edeten pikkuhiljaa hieman isompiin arkkeihin ja niiden siirtelyyn sekä yhteen nitomiseen ja lopulta suuriin pinkkoihin, ja niiden fyysisen olemuksen siirtämiseen jopa useita kymmeniä metrejä paikasta A paikkaan B. Hän oli nopea oppimaan, ja siksi hän oli hyvin pian edennyt näinkin luottamuksellisiin tehtäviin. Tämä kyseinen huojuva pinkka koostui tärkeistä asiakirjoista, jotka olivat menossa tietokantamestari Ozmo ”Kalapuikko” Mäki-Hillin sihteerille.

Tietenkin hän oli valeasussa, punaiset trikoot yllään hän ei olisi koskaan päässyt tähän pisteeseen, ainakaan ilman vaikeita kysymyksiä. Sen sijaan hän oli laittanut hiuksensa tiukalle nutturalle, hommannut tyylikkään vaaleanruskean villapuseron ja hameen sekä paksusankaiset silmälasit. Erittäin Piikikkään Nisäkkään ala-asteelta hän oli saanut hankittua paperin, jonka mukaan hän oli tutustumassa työelämään, mikä hälvensi loputkin epäilyt. Ainoa asia joka häntä vaivasi, oli se, että hänen piti käyttää oikeaa nimeään. Hän huokaisi syvään.

”Huomenta Peppiroosa”, tietokantamestarin sihteeri Frank huikkasi Pipsalle tämän taiteillessa oven auki varpaitaan ketterästi käyttäen. Pipsa hymyili, välttäen samalla irvistämästä ristimänimensä kuullessaan.

”Huomenta Frank”, hän vastasi teennäisen iloisesti ja laski paperipinkan varovasti tämän pöydälle.

”Kiitoksia, näitä onkin kaipailtu”, Frank sanoi katsellen paperipinkkaa silmät kiiluen.

”Eipä kestä. Noh, nähdään taas.”, Pipsa sanoi ja alkoi mukamas liikkua kohti ovea. Paitsi että hänellä ei ollut aikomustakaan lähteä vielä. Hän vilkaisi taakseen, ja huomasi, että Frank oli jo uppoutunut papereiden epäilemättä ihmeelliseen maailmaan. Mutta se ei riittäisi, sihteeri ei kuitenkaan ollut sokea. Hän kaivoi taskustaan pienen muovisen laitteen ja painoi pientä muovista nappia jolloin jostain paperipinkan pohjalta kuului hyvin hento ja miltei korvin kuulematon ”tfhup”-ääni. Joka oli juuri riittävän voimakas kaatamaan pinkan pahaa-aavistamattoman sihteerin niskaan.

”EIJJEIJJEIJJEI!”, Frank huusi hädissään koettaen kauhoa papereita kasaan niin kuin hänen elämänsä riippuisi niiden hyvinvoinnista, mikä toisaalta saattoi olla täysin mahdollista. No niin, eiköhän tuo riitä harhautukseksi, Pipsa ajatteli ja hiipi varovasti tietokantamestari Mäki-Hillin toimistoon. Mäki-Hill ei olisi tänään paikalla, ainakaan aamupäivällä. Pipsa oli ottanut asiasta selvää. Eli hänellä pitäisi olla hyvin aikaa tutkia paikkoja ja etsiä tietoja Mäki-Hillin mahdollisesta osallisuudesta Tiedon Avaimen katoamiseen.

Mäki-Hillin toimisto oli varsin koruton ja ankea, kaikessa oli selkeästi pyritty tehokkuuden maksimointiin viihtyvyyden kustannuksella. Syksyn muotivärit saattoivat olla violetti ja punainen, mutta täällä vannottiin ruskean ja beigen nimiin. Huoneessa oli sentään paksu, pehmeä matto, jonka olemassaolon Pipsa otti kiitollisena vastaan. Ei tarvinnut pelätä, että joku eli Frank kuulisi hänen askeleensa, vaikka tämän huomio toki olikin tällä hetkellä toisaalla. Mutta niin, niitä tietoja. Pipsa kävi ensimmäiseksi läpi tietokantamestarin kaapit ja mapit, löytämättä kuitenkaan mitään raskauttavaa. Noh, tämä oli odotettavissa, hän ajatteli. Ehkä tietokoneen kanssa kävisi parempi onni.

Hommaa vaikeutti kuitenkin tuntuvasti se tosiasia, että hän ei tiennyt Mäki-Hillin salasanaa. Hän ei ollut kummoinen hakkeri, eikä tiedonhakutaidoista oli tässä kovinkaan paljon hyötyä. Mutta, päättelykyvystä saattaisi olla. Hän kokeili muutamia vaihtoehtoja, ja kuinka ollakaan kone aukesi. ”Kalapuikko” oli ehkä ollut liian ilmeinen, Mäki-Hillin pitäisi varmaankin tutustua modernin tietoturvan ihmeisiin ja etenkin salasanojen luomiseen hieman tarkemmin. Mutta kone oli nyt auki, ja Pipsa alkoi kuumeisesti tutkia sen sisältöä.

Tietenkään hän ei odottanut, että mahdolliset todisteet olisivat työpöydällä valmiina copypastea varten, mutta saihan sitä toivoa. Hän löysi muutamia lupaavan oloisia kansioita ja kopioi ne muistitikulleen. Sitten hän tuli ajatelleeksi sähköpostia. Kävisiköhän siihen sama salasana kuin koneellekin? Mäki-Hill ei vaikuttanut henkilöltä jolla olisi mielikuvitusta tuhlattavaksi asti, joten kannatti kokeilla. Ja kas kummaa, sekin aukesi. Joskus elämä oli kuin tanssia vaan. Pipsa selasi postilaatikkoa kuin vimmattu, aika alkoi käydä vähiin. Mäki-Hill saattoi palata hetkenä minä hyvänsä. Lopulta hän totesi, ettei ehtisi käydä koko höskää läpi, ja alkoi vaan kopioida kaikkea siinä toivossa, että tärppäisi. Ei kovin ammattimaista, mutta pikkuvikoja tämmöiset.

Silloin Pipsa kuuli ääniä sihteerin huoneesta. Voi pahus, se oli Mäki-Hill. Hän ei mitenkään ehtisi ulos huomaamatta. Mikä nyt eteen? Askeleet lähestyivät, ja ovi kävi. Tietokantamestari Ozmo ”Kalapuikko” Mäki-Hill astui sisään huoneeseensa, haukotteli ja istahti tietokoneen ääreen ihmetellen hetken oliko tosiaan jättänyt sen auki lähtiessään. Hän ei kuitenkaan antanut asian häiritä sen enempää, vaan kohautti olkapäitään ja alkoi surffata netissä. Kunnes huomasi koneessa kiinni olevan muistitikun. Hän rypisti otsaansa ja ojensi kätensä kohti tikkua. Silloin viereisestä huoneesta kuului jälleen tuttu ”EIJJEIJJEITAASAARGGH!”-huuto iloisen kolinan saattelemana. Mäki-Hill huokaisi, nousi ylös ja meni auttamaan epäonnekasta sihteeriään. Ovi oli hädin tuskin ehtinyt sulkeutua, kun Pipsa ryömi esiin pöydän alta, nappasi tikun ja hiipi mahdollisimman nopeasti, huomaamattomasti ja varovasti karkuun.