Pipsa katsoi tarkemmin ikkunansa ulkopuolella leijuvaa
hahmoa. Mies oli kalju ja hänellä oli tummanruskea, tuuhea parta joka oli
vahvasti huurteessa. Yllään hänellä oli vihreät trikoot, punainen viitta, sekä
jalassa keltaiset saappaat. Rinnassa
hänellä oli keltainen K. Kirjastomies katsoi Pipsaa hivellen samalla jäätynyttä
partaansa. Pipsa katsoi tiukasti takaisin.
”Kyllä, näin alustavasti olisin kiinnostunut,
ainakin kuulemaan lisää. Ja minulla on myös paljon kysymyksiä.”
”Hienoa. Voisinko tulla sisään, niin kertoisin
enemmän vaikka mahdollisen teekupposen äärellä?”, Kirjastomies kysyi
toiveikkaasti. ”Täällä on meinaan aika perhanan kylmä. Minulla on ylläni
kesätrikoot vaikka nyt on vasta huhtikuu. Tiedän, ei pitäisi pukeutua liian
kevyesti, kevät on petollinen ja niin poispäin, mutta kun aurinko paistoi
päivällä niin kivasti, niin ajattelin, että ehkä tuolla tarkenee. Tietysti se nyt vaikuttaa aika huonolta ajatukselta.”
Pipsa katsoi Kirjastomiestä ja mietti samalla kuinka
selittäisi vanhemmilleen makuuhuoneessaan olevan vihreätrikoisen partaveikon.
Toisaalta, ehkä riski kannattaisi ottaa. Tällaista mahdollisuutta ei tullut
jokaisen 12-vuotiaan tytön kohdalle, ainakaan kovin usein. ”No tule nyt
sitten”, Pipsa sanoi ja avasi ikkunaa enemmän, niin että Kirjastomies mahtui
sisään. ”Teetä meillä ei kyllä taida olla. Kahvia kyllä olisi?”
”Ei kiitos, olen ihan teemiehiä”, Kirjastomies sanoi
lievästi pettyneen oloisena.
”Voisinko vaikka istahtaa hetkeksi?”
”Toki, istu mihin haluat”, Pipsa sanoi.
Tähän väliin sopinee pieni tietoisku. Agnes
Hösö-Tönttönen kertoo kirjassaan ”Ihanat karvapallerot, kuinka teitä
rakastankaan”, että tavallinen kotikissa(Felis domesticus), on mitä ihanin ja
lempein lemmikki, jolta saa lämpöä ja pyyteetöntä rakkautta, ja joka on isäntänsä/emäntänsä
uskollisena ilona elämän pikku ilmakuopissa. Tietenkin Hösö-Tönttönen kirjoitti
tämän ennen kuin kompastui kissaansa Höpsykäiseen talonsa portaikossa murtaen
kutakuinkin jokaisen luunsa. Sairaalassa ollessaan hän kirjoitti jatko-osan
”Saastaiset kirppukasat”, jonka sanoma on jokseenkin erilainen. Nykyään hän
kasvattaa rottweilereita.
Tässä välissä on myös syytä kiinnittää lukijan
huomio Pipsan huoneen ulkopuolella kiipeävään epämääräisen pörröiseen otukseen.
Otus liikkui erittäin hitaasti, varoen päästämästä ääntäkään. Sillä oli
selkeästi pahat mielessä, koska kukaan hyvissä aikeissa liikkuva ei tarvinnut
moista salamyhkäisyyttä. Epämääräisen pörröinen otus saapui Pipsan ikkunan
taakse, levitti pörröiset korvansa ja kuunteli.
Ja sitten takaisin tarinan pariin. Kirjastomies
istui sen tarkemmin katsomatta vanhaan nojatuoliin joka oli Pipsan huoneen
nurkassa. Vanhaan nojatuoliin, jossa oli epäilyttävän karvainen tyyny. Varmaan
tajuattekin jo. Ihanat karvapallot jne. Tässä vaiheessa kannattaa myös huomauttaa,
että on hyvä olla tarkkana kun istuutuu vieraassa kiinteistössä.
”HERRRRRRAMUNNJEEERRRRKKKLLLLLLAAAARRRGHHH”,
Kirjastomies huudahti ja hyppäsi kirjaimellisesti kattoon, kopauttaen samalla
osan rappausta rikki. Seuraavaksi hän laskeutui vähemmän elegantisti tömähtäen
takalistolleen, kaatuen siitä selälleen raajat levällään. Melkein saman tien
hän loikkasi jälleen pystyyn pidellen molemmin käsin, noh, paremman sanan
puutteessa vaikkapa ahteristaan. Koko tapahtumasarja kesti noin puolitoista sekuntia.
Tässä vaiheessa Pipsan ikkunan ulkopuolella
salakuuntelemassa ollut epämääräisen pörröinen otus säikähti, ja tipahti
kevyesti tömähtäen ruusupuskaan. Uskomatonta mielenmalttia osoittaen se ei
päästänyt kuin pienen ”prrrrrkl”-äännähdyksen.
Hitaasti, ja jos mahdollista, vielä varovaisemmin otus alkoi taistella tietään
ulos puskasta.
”Ai niin, kannattaa katsoa mihin istuu. Herra Miau
tykkää nukkua tuolissa”, Pipsa tokaisi. Herra Miau oli Pipsan kissa, noin
kymmenvuotias valkomusta kolli terävillä kynsillä ja erityisen ikävällä
asenteella varustettuna. Emäntänsä silmissä tämä ilkeä ryökäle oli toki mitä
ihanin ja valloittavin pieni herrasmies(ai kun se on söpö, eihän tuota voi kun
rakastaa, tuommoinen pikku maitoparta, ei se tuota tahallaan tee, uskomatonta
kuinka nopeasti noinkin syvät haavat paranevat) kun taas kutakuinkin koko muu
maailma piti Herra Miauta lähinnä karvaisena sukupuuttoaaltona, josta useat
jyrsijä- ja pikkulintusukupolvet olivat iltanuotiolla jälkikasvuaan varoittaneet.
Kirjastomies tuijotti Herra Miauta, joka nuoli
tassujaan tyytyväisenä päivän pahasta työstä. ”Kuinka ihastuttava olento”, hän
sanoi jokaisen sanan tihkuessa silkkaa myrkkyä. Silmät kyynelehtien hän kokeili
takamustaan, tarkistaakseen että se oli edelleen kutakuinkin ehjä ja oikeassa
paikassa. ”Noh, minun piti muutenkin hommata uudet trikoot. Mahdollisesti
paksummasta kankaasta.” Viimeinen lause oli suunnattu Herra Miaulle, joka kuin
vastatakseen esitteli partaveitsenteräviä kynsiään. ”Haarniskat ovat toki taas
muodissa”, hän jatkoi.
Pipsa otti Herra Miaun varovasti syliinsä ja silitti
sitä hellästi. ”Tämä on vaan tämmöinen vanha höpsö”, hän sanoi tavalla joka
antoi ymmärtää, että Tyrannosaurus Rex oli vaan pikkuisen liikakasvanut
sisilisko. ”No mutta, jospa mentäisiin sitten itse asiaan”, Pipsa sanoi ja otti
esiin muistikirjansa.
Kirjastomies nyökkäsi, ryhdistäytyi silminnähden,
rykäisi ja aloitti: ”No niin, sinä Peppiroosa Natalia Mymmeli Mäkinen,
kutsumanimeltäsi Pipsa, haluat mahdollisesti liittyä MAAILMAN PARHAASEEN TIEDONHAKUTAISTELURYHMÄÄN.
Oletko tietoinen kaikista velvollisuuksista ja vaaroista joita pesti pitää
sisällään?”
”En, sitä varten minulla olisi niitä kysymyksiä”,
Pipsa tokaisi ja näytti muistikirjaansa.
”Ah, aivan. Tosiaankin. Noh, kysy pois, niin vastaan
parhaan kykyni mukaan”.
”Mitä nämä velvollisuudet ja vaarat pitävät
sisällään?”
”Selvä, aloitetaanpa vaaroista. Tiedonhakutyössä ja
kirjastomaailmassa yleensäkin on monenlaisia vaaroja, mm. kammottavat kirjatoukat, villiintyneet
kirjat, sensuuripeikot, töhrypirut, harhauttajat ja kähmelöt. Nämä ovat kaikki
eräänlaisia demoneita tai muuten vaan ilkeitä otuksia. Käsitelläänpä sitten
muutamia hieman tarkemmin. Kirjatoukat ovat viime aikoina olleet iso riesa,
monia klassikoita on kadonnut parempiin suihin. Eräs villiintynyt nimikirja on
riehunut Toivalan liepeillä, yhden onnettoman pojan nimeksi tuli sen takia
Mandi-Petteri. Sensuuripeikoista taasen ei
ole hetkeen kuulunut paljoakaan, mutta parempi pitää tilannetta silmällä. Jos
ne pääsevät vauhtiin, niin ei hyvä heilu.”
”Entäs töhrypeikot, harhauttajat ja kähmelöt?”,
Pipsa kysyi kiinnostuneena. Hänen silmissään oli sellainen kiilto, joka antoi
ymmärtää, että kyseiset otukset olivat vain silmänräpäyksen päässä tuomiosta.
”No töhrypiruja on aina, niitä tuntuu sikiävän koko
ajan lisää. Eilenkin eräässä kirjastossa kirjan välistä löytyi kuorittu
päärynä. Töhrypirun tekosia.” Tässä
vaiheessa Kirjastomies tuntui herkistyvän. ”Yritin pelastaa teoksen, Sinuhe se
taisi olla, mutta oli jo liian myöhäistä. Liian tahmaista ja tahraista, sivut
repeilivät…jouduin…poistamaan sen.” Kirjastomiehen silmäkulmasta valui pari
liikutuksen kyyneltä. ”Mutta se eli hyvän elämän, yli 200 lainaa. Se on
kaikkein kamalinta kun ne lähtevät liian nuorina”. Tässä vaiheessa
Kirjastomiehen silmät olivat täynnä kyyneliä. Pipsa kaivoi taskustaan
nenäliinan ja antoi sen Kirjastomiehelle, joka niisti äänekkäästi.
Kirjastomies kokosi hetken itseään ja jatkoi. ”Kirjatoukat,
sensuuripeikot ja töhrypirut ovat kuitenkin vihollisina helpoimmasta päästä,
niistä selviää useimmiten kevyellä tai keskiraskaalla Turpasaunalla™.
Harhauttajat sen sijaan ovat erittäin vaarallisia. Ne tulevat mieleesi kun teet
vaativaa tiedonhakua, ja yrittävät johdattaa sinut harhapoluille esim.
antamalla vääriä hakutuloksia. Sen takia tiedonhakua tehdessä täytyy olla
erittäin keskittynyt, harhauttajat iskevät semmoisina hetkinä jolloin olet
heikoimmillasi. Pahimmillaan saatat eksyä ikuisiksi ajoiksi tietokantalimboon,
selaten saatavuus- ja nidetietoja kunnes viimein menetät järkesi.” Kirjastomies
meni vakavaksi. ”Olen menettänyt monta kollegaa harhauttajille, niitä vastaan
ei oikein ole kunnollista tapaa taistella. Sen takia kokoan tätä joukkiota,
että saisi vähän tuoretta näkökulmaa ja uusia ideoita. Kähmelöt ovat tietysti
vielä oma lukunsa.”
”Mitä ne kähmelöt sitten tekevät?” Pipsa kysyi, tehden
kynä sauhuten muistiinpanoja.
”Kähmelöt ovat kirjastojen pahimpia vihollisia. Ne
kähveltävät kirjastojen määrärahoja joka vuosi ja laittavat ne sitten
kaikenmaailman turhuuksiin. Eräänlaisia näkymättömiä varkaita siis. Sen lisäksi
ne mustaavat kirjastojen mainetta, ja saavat ihmisten ajatukset meitä vastaan.
Ja ajatusten voimaa on vaikea vastustaa.” Kirjastomies huokaisi. ”Tätä vauhtia
kirjastoja ei enää muutaman sukupolven päästä ole. Joten meidän on taisteltava
nyt kun on vielä jotain minkä puolesta taistella”. Kirjastomies näytti
haudanvakavalta.
Pipsa katsoi Kirjastomiestä mietteliäänä. Kaikki
tämä vaikutti kamalan mielenkiintoiselta, mutta vielä oli pari tärkeää seikkaa
selvittämättä.
”Okei, alan kallistua sen kannalle, että voisin
hyvinkin liittyä joukkoon. Mutta sitä ennen minulla olisi vielä pari kysymystä”
”Kysy vaan, vastaan mielelläni”, Kirjastomies
virkkoi hymyillen.
”Osa-aikainen lähettipoika?”
”Aaajuuheh, no kun tästä hommasta ei oikeastaan
tienaa paljoakaan, joten kaikki lisätulot ovat tervetulleita. Ja kun minulla on
tämä lentotaitokin, niin ajattelin että mikä ettei, pitäähän miehen syödä”, Kirjastomies
sanoi hieman hermostuneesti. ”Oliko sinulla vielä muita kysymyksiä?”
”Kyllä. Sopisiko minulle punaiset trikoot?”
Kiitos jatkosta sadepäivän lukemiseksi!
VastaaPoista