sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Laikun suuri pakomatka


Laikku katsoi ovea, joka oli kutsuvasti auki. Hän ei ollut eilisen teeren pandoja, joten suin päin ulos ryntääminen oli poissa laskuista. Sitä paitsi, tilanne oli vähintäänkin epäilyttävä. Kuka hänet oli vapauttanut, ja miksi? Oliko tämä joku Sammergenin kiero juoni, jonka avulla hänet saataisiin paljastamaan Kirjavan kaupungin sijainti? Tai kenties hän vain leikitteli hänen kustannuksellaan. Tai sitten, ehkä…ehkä Laikulla oli liittolainen linnan sisällä. Joku, joka halusi hänet vapaaksi. Joka tapauksessa, se hirveä musiikki oli sentään poissa. Laikku ei olisi kestänyt sitä enää hetkeäkään pitempään. Ja lahjahevosella on yleensä ihan hyvät hampaat. Mutta nyt, nyt oli aika paeta.

Laikku tutki huoneen siltä varalta, että sieltä löytyisi jotain hyödyllistä, mutta valitettavasti hän veti vesiperän. Noita kammottavia levyjä hän ei ainakaan ottaisi mukaan, Laikku mietti inhosta väristen. Hänen varusteensakin, takki mukaan lukien, oli myös otettu pois. Niitä tuskin enää löytyisi. Noh, ei voi mitään. Laikku kurkisti varovasti ovesta. Ulkopuolella ei näkynyt ketään, mutta se ei tarkoittanut sitä, etteikö siellä voisi olla joku. Äänettömästi kuin pumpulipallo huopatossutehtaan kevätkarnevaaleissa, Laikku hiipi ulos huoneesta saapuen jonkinlaiseen eteisaulaan. Hänellä ei ollut mitään hajua mihin suuntaan hänen tulisi liikkua, mutta silloin hän huomasi seinällä suuren ja koukeroisen kartan, johon oli vielä ystävällisesti merkitty suurella punaisella pisteellä ”Sie oot tässä”.

 Noh, jos karttaan oli luottaminen, niin homma helpottui kummasti. Laikku oli jo lähdössä eteenpäin, kun hän huomasi kartalla nimen ”Strategiakeskus”. Mielenkiintoista. Sieltä voisi löytyä lisätietoa kähmelöiden suunnitelmista. Tosin tarkemmissa tutkimuksissa olisi luonnollisesti omat vaaransa. Paikka kuulosti sellaiselta, että sitä vartioitaisiin tiukasti, eikä hänellä ollut erityistä hinkua joutua uudestaan Sammergenin jututettavaksi, saati nauttimaan länsimaisen populäärikulttuurin vähemmän maukkaista hedelmistä. Mutta Laikku oli tiedonhaun ammattilainen, eikä ollut paljoakaan mihin hän ei pystyisi. Joten kannatti kokeilla. Sitä paitsi, Strategiakeskus oli hänen reittinsä varrella, joten samahan se oli vilkaista matkalla.

Kähmelölinnake oli kaikessa koukeroisuudessaan hyvin looginen ja selkeä paikka liikkua. Vartijoitakin oli yllättävän vähän, mikä hieman huolestutti Laikkua. Jotain pahaenteistä tässä oli. Ne muutamat peikkopartiot mitä vastaan tuli, hänen onnistui väistää taidokkaasti ilman, että joutui turvautumaan tiedonhaku-kungfuun tai perinteisempään turpasaunaan. Kähmelöitä hän ei ollut kohdannut vielä ollenkaan. Kaikenkaikkiaan hyvin omituista, mutta parempi näin päin toki. Hän eteni hyvää vauhtia, ja oli jo hyvin lähellä Strategiakeskusta. Perille saavuttuaan Laikku tajusi, miksi ei ollut kohdannut kähmelöitä matkansa aikana.

Ne olivat kaikki täällä.

Noh, ei pidä lannistua, Laikku ajatteli kyyristellessään nurkan takana. Strategiakeskusta vahti kaksi valtavaa nuijilla aseistautunutta peikkoa, sekä joukko kähmelöitä. Ilmeisesti kähmelöillä oli jonkinlainen huipputärkeä kokous meneillään. Ollapa siellä kärpäsenä katossa…hitaasti Laikun katse kääntyi kohti kattoa, jossa näkyi ilmanvaihtokanavan luukku. Miksipä ei? Äänettömästi kuten itämaisten tiedonhakutaitojen mestarin arvolle kuuluu, hän loikkasi kattoon, avasi luukun ja pujahti sisään. Ilmanvaihtokanavia ei selkeästi oltu suunniteltu keskikokoisen pandakarhun fyysiselle olemukselle, mutta hänen onnistui kuitenkin liikkua siellä suhteellisen sujuvasti. Hän hivuttautui hiljaa kohti Strategiakeskusta, kähmelöiden puheensorinan voimistuessa metri metriltä. Lopulta hän sai itsensä asemiin huoneen keskellä olevan ilmanvaihtosäleikön kohdalle, josta hän sekä näki että kuuli kaiken. Tai edes jotain.

Strategiakeskus oli täynnä kähmelöitä. Ilma väreili niiden aineettomien ruumiiden tuottamasta lämmöstä, kekälesilmien luodessa pahaenteistä valoaan. Laikku huomasi Sammergenin huoneen keskellä, pitämässä ilmeisesti jonkinlaista puhetta. Valitettavasti kähmelöiden puhe oli parhaimmillaankin vaikeasti ymmärrettävää, ja nyt ne vielä puhuivat jotain outoa kieltä, joka kuulosti lähinnä siltä, kuin kokonainen koululuokka raaputtelisi liitutaulua pöytähopeoilla. Laikku kirosi hiljaa mielessään menetettyjä tavaroitaan, joiden joukossa oli ollut muun muassa ääninauhuri ja universaali kielenkääntäjä. Niistä olisi ollut kovasti apua. Hänen alapuolellaan olevalla pöydällä oli kuitenkin joitain papereita ja karttoja, jotka oli ilmeisesti kirjoitettu ihan selkokielellä. Laikku painautui tiukemmin säleikköä vasten, yrittäen nähdä edes jotain. Jolloin se petti.

Mikään ei häiritse tärkeää kokousta, niin kuin sataneljäkymmentä kiloa raavasta pandaa, joka tipahtaa taivaalta keskelle pöytää. Paitsi ehkä sataviisikymmentä kiloa. Vähemmän taitava ja kokenut agentti olisi tässä vaiheessa ollut ns. nesteessä, mutta Laikku oli marinoitu monissa tulisissa liemissä, eikä häkeltynyt vähästä. Silmänräpäyksessä putoamisensa jälkeen, hän kahmi pöydältä kaikki paperit mitä vain kouriinsa sai mahtumaan, ja ryntäsi ulos huoneesta taakseen katsomatta ennen kuin Sammergen ja kumppanit ehti pandaa sanoa. Ulkopuolella olevat vartijat eivät tuottaneet vaikeuksia, sillä ohjeet olivat ettei ketään tullut missään olosuhteissa päästää sisään. Päin vastaisesta ei ollut ohjeistusta, joten ulos tulevat vaarallisen näköiset pandakarhut saisivat heidän puolestaan mennä. Laikku juoksi minkä karvaisista tassuistaan pääsi, taitellen samalla papereista tyylikkään origami-hatun saadakseen kätensä vapaiksi. Kaikki oli mennyt lopulta oikein mainiosti. Liiankin helposti. Ainakin hän oli vielä hengissä, ja hänellä oli aikomus pitää asiat sillä tolalla vielä hyvän aikaa. Takaa kuului heikkoja ääniä, takaa-ajajat eivät ilmeisesti olleet aivan välittömässä läheisyydessä. Ja Laikku oli melkein perillä, ulko-ovi oli enää muutaman oven takana. Pian hän olisi vapaa jäätymään päästä varpaisiin…

”Tterrve ttaass Llaikku.”

Laikku pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Ja havaitsi herra Miaun.

”Arvelinkin tunnistaneeni sinut silloin aikaisemmin”, Laikku sanoi varovasti. Tämä oli nyt taas sellainen yllättävä käänne. Niiden kanssa piti olla varovainen, etteivät päässeet yllättämään. ”Mitä teet täällä? Oletko vankina?”, Laikku tiukkasi herra Miaulta.

”Alloittin kkyllä vvannkina, mmutta nnyt ollen…mmiten ssen nnyt ssanoissi…vvaihhtanut lleiriä”, herra Miau sanoi maireasti. ”Hherra Ssammerrgen tteki mminulle ttarjjouksen, jjossta olli vvaikea kkielltäytyä. Ittsseasiassa mmahdoton, jjoss ymmärrät mmitä ttarkoitan?”, herra Miau jatkoi hieman alistuneeseen sävyyn.

Laikku koki ahaa-elämyksen ja nyökkäsi myötätuntoisesti. ”Martti Myrsky?”

”Ei, vvaan nne pperrrhanan Sssalamit elllävät! Aaaarrrghhh, enn kkesstänyt ssitä ennää, mminun ollli ppakko annttaa perrrikssi. Ssepi jja nne pperrrhanan olllutmmakkkarrat…”
Laikku katsoi herra Miauta myötätuntoisesti. Laikku oli itse ollut samassa tilanteessa. Olisiko hänkin murtunut, jos olisi joutunut kestämään Sammergenin audiovisuaalisia suostuttelutekniikoita vielä pitempään? Mahdollisesti. Mutta ehkä ei ollut vielä myöhäistä.

”Herra Miau, lähde mukaani. Pakenemme täältä yhdessä, ja pääset takaisin Pipsan luo!”, Laikku huudahti.

Herra Miaun katseessa vilahti jokin, joka muistutti entisestä kissanryökäleestä, mutta vain hetken verran. Aivopesu oli tehnyt tehtävänsä. Herra Miau pudisti päätään murheellisena.

”Enn ppyssty llähhtemään ttäältä, Ssammergenin otte mminusta onn lliiian vvahva. Mmutta vvoin kkääntää sselkäni. Mmene Lllaikku, jjuoksse vvapaana arroillle…jja kkerro Ppipssalle tterrkkuja.”

Laikku nyökkäsi, ja ryntäsi matkaan. Takaa-ajon äänet kuuluivat jo lähempää, joten oli parempi olla tuhlaamatta enempää aikaa. Hän vilkaisi vielä kerran herra Miauta, mutta tämä oli jo kadonnut varjoihin. Kissaparka, hän ei ollut pitänyt herra Miausta kovinkaan paljon, mutta tuollaista kohtaloa ei ansainnut kukaan. Laikku painoi päänsä, ja yksinäinen kyynel vierähti hänen silmäkulmastaan. Joku kaunis päivä...

Laikku saapui ulko-ovelle, jyräsi sen läpi(koska ovenkahvat on nynnyille ja muutenkin vain hidaste jos olet sataneljäkymmentäkiloinen pandakarhu), ja juoksi ulos suureen pimeään.  

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Ou peipi!



Osastonjohtaja Sammergen katseli ikkunasta ulkona raivoavaa lumimyrskyä. Hän oli itse asiassa alkanut nauttia paikallisesta ilmastosta. Siinä oli jotain villiä ja kesyttämätöntä, ja suunnattoman voimallista. Kuten hänessäkin. Luut ja ytimet jäädyttävä pakkanen oli toki jokapäiväinen, mutta tahtoessaan aineettomalle olennolle varsin mitätön haitta. Mutta niille, joilta luita ja ytimiä löytyi…noh, he eivät olleet hänen ongelmansa. Tai ainakaan heidän hyvinvointinsa. Itse asiassa, hän oli aikeissa keskittyä aiheuttamaan yhdelle onnettomalle selkärankaiselle varsin mittavia määriä pahoinvointia. Hän kääntyi, virnisti ja vilkutti iloisesti vieraalleen, joka ei vastaavaan suoritukseen juuri tällä hetkellä kyennyt.

Laikku katsoi Sammergenin kekälesilmiin niin jämerästi ja järkähtämättä, kuin tuoliin remmeillä sidottu pandakarhu vain pystyi. Remmit olivat tiukalla, mutta eivät silti estäneet verenkiertoa. Tuolikin oli suhteellisen mukava, joten tilanne ei ollut aivan mahdottoman epämiellyttävä, vaikka paremminkin voisi toki mennä. Ja merkit viittasivat siihen, että asiaan oli tulossa muutos.

”NONIIN, LAIKKU. MINULLA OLISI SINULLE NYT MUUTAMIA KYSYMYKSIÄ, JOIHIN TOIVOISIN SINUN VASTAAVAN. IHAN OMAN TERVEYTESI VUOKSI”, Sammergen sanoi niin pehmeästi kuin pystyi, painon ollessa viimeisellä lauseella.

Laikku oli arvellutkin, että häntä ei ollut tuotu tänne pelkästään nauttimaan lämmöstä ja kevyestä rupattelusta. Hän oli ollut pahoissa paikoissa ja tilanteissa ennenkin, mutta eittämättä joutuminen kähmelöiden vangiksi heidän omassa linnoituksessaan oli vähintään top-kympissä, mahdollisesti heti Nappilan kirjaston Suuren Viemäriputkiräjähdyksen jälkeen. Se vasta oli ollutkin sotku. Mutta tämä oli hieman erilainen tilanne, vaikka haisikin vähemmän. Ensinnäkin, hänet oli sidottu kiinni, erittäin tiukasti, mikä vaikeutti mahdollisten pakotoimenpiteiden suorittamista huomattavasti. Toiseksi, hän oli vihollislinnoituksessa, satojen vihollisten ympäröimänä ja heidän johtajansa kuulusteltavana. Ja kolmanneksi...noh, kolmatta ei oikeastaan tarvittukaan, sillä kahdessa ensimmäisessä oli jo ihan riittävästi hommaa. Oli kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, että hän pääsisi pakoon ja raporttinsa toimitettua Kirjastomiehelle.

”Saathan tuota kysyä, vaan vastauksia en lupaa”, hän sanoi Sammergenille, joka nyökkäsi.

”ALOITETAAN IHAN TÄMMÖISELLÄ HELPOLLA. OLETKO SINÄ KIRJASTOMIEHEN HOMMISSA?”

”Kyllä olen”, Laikku vastasi.  

”ERINOMAISTA. JA TUNNET PIPSA MÄKISEN?”

”Tunnen kyllä.”

”HIENOA, EIHÄN TÄMÄ NYT NIIN VAIKEAA OLE, EIHÄN? MISSÄ KIRJASTOMIEHEN SALAINEN TUKIKOHTA ON?”

Noniin, tämä oli jo vaikeampi kysymys.

”En tiedä, enkä kertoisi vaikka tietäisinkin”, Laikku vastasi uhmakkaasti. Sammergen hymyili, Laikun vastaus ei ollut yllättänyt häntä.

”ENTÄPÄ KIRJAVAN KAUPUNGIN SIJAINTI? KAI SINÄ SEN TIEDÄT? ITSE ASIASSA, MINÄ TIEDÄN, ETTÄ SINÄ TIEDÄT”, Sammergen jatkoi.

”Jos tiedät sen, niin tiedät varmaan, etten kerro sinulle mitään tärkeää.”

”ET VIELÄ”, Sammergen vastasi äänellä, joka kylmäsi Laikun selkäpiitä.

”MUTTA MINULLA ON KUITENKIN KEINONI SAADA SINUT PUHUMAAN”, hän jatkoi.

”ELÄMME MODERNEJA AIKOJA, JOTEN TULISET HIILET SUN MUUT EIVÄT OLE ENÄÄ TARPEELLISIA. SEN SIJAAN MEILLÄ ON…HIEMAN HIENOVARAISEMPIA MUTTA YHTÄ LAILLA TEHOKKAITA TAPOJA SAADA VIERAAMME KERTOMAAN MEILLE HYÖDYLLISIÄ TARINOITA.”

Tässä vaiheessa Laikkua alkoi jo hieman pelottaa. Mitä ihmettä heillä oli varattuna hänen päänsä menoksi? Sammergen siirtyi pöydän ääreen, avasi laatikon ja kaivoi sieltä…pari cd:tä ja DVD:tä?

”AUDIOVISUAALINEN SUOSTUTTELU ON UUSI JA KIEHTOVA TAITEENLAJI, JOTA OLEN IHAN HARRASTUSMIELESSÄ KEHITELLYT”, Sammergen jatkoi.

”MINULLA ON TÄSSÄ MUUN MUASSA PARI MARTTI MYRSKYN LEVYÄ; OU PEIPI JA SULAA VAHAA. VOISIN KUUNTELUTTAA NÄITÄ SINULLA MUUTAMAN VIIKON, JA SEN JÄLKEEN KERTOISIT MINULLE KAIKEN MITÄ VAIN HALUAISIN TIETÄÄ.”
Laikku kalpeni, mikä oli aika hyvin pandakarhulta.

”EIKÄ TÄSSÄ VIELÄ KAIKKI, MINULTA LÖYTYY MYÖS SALAMIT ELÄVÄT-SARJAN KAIKKI TUOTANTOKAUDET! ESIMERKIKSI JAKSO 359: ”ISTO HUOMAA ETTÄ HÄNEN ELÄMÄNSÄ MEETVURSTIA EI ENÄÄ SAA KAUPOISTA. MITÄ ON TAPAHTUNUT SEPIN OLUTMAKKAROILLE" ON VARSIN MAINIO. HALUAISITKO KATSELLA SARJAN ALUSTA ASTI?”

Laikku alkoi vapista; tästä ei tulisi helppoa. Sammergen oli selvästi tosissaan, eikä taatusti luovuttaisi ennen kuin saisi haluamansa. Mikä nyt eteen? Omin avuin hänen oli vaikea päästä vapaaksi, koska tiedonhaku-kungfu vaati molemmat kädet. Sammergen vaikutti tyytyväiseltä suostuttelunsa tuloksiin.

”JÄTÄN SINUT HETKEKSI MIETTIMÄÄN VAIHTOEHTOJASI. MUTTA KUN PALAAN, SAAT LUVAN ANTAA VASTAUKSIA…TAI KÄRSIÄ SEURAUKSISTA”, Sammergen myhäili voitonriemuisena.

”TAI ITSEASIASSA, LAITANKIN SINULLE VÄHÄN TAUSTAMUSIIKKIA. NÄIN ESIMAUKSI TULEVASTA”, Sammergen sanoi ja nauroi ilkeästi.

Sammergen leijui huoneen ovelle, kaivoi jostain olemuksensa uumenista kaukosäätimen, laittoi cd-soittimen päälle, sulki oven ja poistui erittäin ripeästi kuuloetäisyydeltä. Ja sitten Laikun kidutus alkoi.

”Ou peipi peipi,
Ai laav juu sou.
Ou peipi peipi,
Nevör kona let juu kou.
Tyy haarts,
tyketör äs van.
Ou peipi peipi,
Vorevör meipi?”

Laikku nytkähteli tuolissaan ilmeisen suurissa tuskissa, koettaen kiskoa remmejä irti. Mutta ne olivat liian tiukalla. Hänen vangitsijansa oli tehnyt hyvää työtä. Laikku tunsi, kuinka hänen aivosolunsa kirkuivat suoraa huutoa ja yrittivät päättäväisesti suorittaa joukkoitsemurhan. Ei, hän ei kestäisi tätä enää kauan. Hänen olisi pakko kertoa Sammergenille kaikki, tai menettää järkensä. Tai henkensä. Kunhan kärsimys vain loppuisi.

"Ouuuuuuuu peipi,
hau mai haart is pööörnin,
Ouuuuuuuu peipi, 
joor laaav aim jööörnin,
pliis, kän juu kiv mii ö tsääns?
Ouuuuuuu peipi peipi,
peipi peipi,
mai peipi"

Tuskansa läpi Laikku kuuli kuinka ovi kävi, ilmeisesti Sammergen oli tullut jatkamaan kuulusteluja. ”Musiikki” lakkasi, ja Laikku huokaisi helpotuksesta. Hänen voimansa olivat aivan lopussa, eikä hän jaksanut edes rimpuilla. Kysykööt mitä tahansa, hän ajatteli kyynelsilmin. Hän kertoisi kaiken.

Yhtäkkiä hän tunsi kuinka remmit löystyivät. Laikku avasi silmänsä, mutta ei nähnyt ketään. Huone oli tyhjä. Ja ovi oli auki. 

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Rakkautta ilmassa, Kirjastomies?


Ensimmäisenä Pipsan silmiin pisti taivas; se oli vaalean vihreä, johtuen kaupungin piilottavasta voimakentästä. Silti auringonvalo tuli sen lävitse normaalin värisenä. Outoa, mutta kaikkeen tottuu, hän ajatteli. He päättivät mennä ylimmäisen kirjastotoimen johtajan luo jalkaisin, koska Kirjastomies ei vielä ollut täysin toipunut kähmelöitä vastaan käydystä taistelusta. Tai ainakaan niin paljon, että olisi pystynyt kantamaan sekä Pipsan että herra Vaahteran. Herra Vaahteran koti oli kaupungin Kuutosalueella, kaupungin keskustan luoteispuolella ja kohtalaisen pienen kävelymatkan päässä. Kaupungissa ei ollut ollenkaan autoja tai edes joukkoliikennettä, joten kaikki tiet olivat kauniisti kivettyjä kävelykatuja, joita ympäröivät suuret rakennukset ja puut. Arkkitehtuuri oli varsin –haha– kirjavaa, mutta silti enimmäkseen tyylikästä.

                                                     
Pirkko Vuori-Heisiön toimisto sijaitsi Kirjavan kaupungin keskustassa, valtavan korkeassa tornissa, jonka seinässä luki suurilla kirjaimilla: ”0 Yleisteokset. Kirja-ala. Kirjastotoimi.Yleinen kulttuuripolitiikka. Joukkotiedotus”. Ystävien kesken Nollatorni. Tornia ympäröivät pienemmät, alaluokille omistetut rakennukset, jotka koettivat sinnitellä suurempansa varjossa. Muiden pääluokkien kaupunginosat ympäröivät kaupungin keskustaa hyvässä järjestyksessä; Ykkösalue oli keskustan itäpuolella, ja loput alueet kiersivät sitä myötäpäivään. Ainoastaan alue Yhdeksän oli hieman erillään muista kaupungin koilliskulmassa, alueen Kahdeksan takana. Alue Kahdeksan oli selkeästi suurin ja laajin yksittäinen kaupunginosa, ja sen mahtipontiset tornit olivat melkein keskustornin mittaiset. Ylhäältä päin katsottuna kaupunki näytti ylösalaisin käännetyltä puhekuplalta.

No kuitenkin. He menivät sisään Nollatornin suurista pyöröovista ja saapuivat avaraan huoneeseen, jonka seinät oli kutakuinkin vuorattu kaikenlaisilla kirjoilla ja lehdillä. Huoneen lattialla oli matto, joka oli mahdollisesti joskus ollut punainen, mutta joka tällä hetkellä oli menossa hailakan oranssin kohdalla, ja vahvasti kohti vaaleanruskeaa. Kirjastomies johdatti heidät vastaanottovirkailijan tiskille, jonka takana istui ja luki päivän lehteä neiti Letitia Känsä, iloista ja ihmisläheistä palvelua jo vuodesta 1956.

”Hyvää päivää”, sanoi Kirjastomies mitä kohteliaimmin äänenpainoin. Neiti Känsän ilme ei edes värähtänyt, saati että hänen katseensa olisi noussut juorupalstojen ihmeellisestä maailmasta. Kirjastomies yritti uudestaan, edelleen hyvin kohteliaasti, mutta edelleenkään tuloksena ei ollut minkäänlaista reaktiota. Hänen silmäkulmansa alkoi nykiä huolestuttavalla tavalla. Silloin Pipsa huomasi tiskin kulmalla pienen kellon, ja kilautti sitä varovasti. Neiti Känsä heräsi säpsähtäen kuolleista ja toivotti heille ylitsepääsemättömän mairealla ja sokeroidulla äänellä:

”Oikein hyvää huomenta, kuinka voisin olla herrasväelle avuksi?” Neiti Känsä oli mitä ilmeisimmin sitä koulukuntaa, jonka mielestä kaikki, siis aivan kaikki, ilman poikkeuksia tahi joustoa, piti tehdä pilkulleen sääntöjen mukaan. Hän oli myös jämähtänyt muodin suhteen ”harmaa jakkupuku ja verenkiertoa häiritsevän tiukka nuttura”-linjalle, ja edusti kyseistä tyyliä varsin ansiokkaasti. Neiti Känsän nuttura oli niin tiukalla, että hänen suupielensä ja silmäkulmansa olivat jatkuvasti matkalla ylöspäin.

Kirjastomiehen silmäkulma nyki edelleen, mutta hän sai itsensä koottua melko nopeasti.

”Hyvää päivää, haluaisimme tavata ylimmäisen kirjastotoimenjohtajan.”

”Ja onko teille sovittu audienssi? Tiedättehän että neiti Vuori-Heisiö on erittäin kiireinen ihminen”, neiti Känsä kysyi ilmaisten erittäin herkillä äänenpainoilla, että jos aikaa ei ollut sovittu etukäteen, he voisivat hänen puolestaan suksia kuuseen. Kaikeksi onneksi ja neiti Känsän suureksi pettymykseksi Kirjastomies oli ollut kaukaa viisas ja läheltä vieläpä salskea, ja sopinut tapaamisesta jo hyvissä ajoin. Neiti Känsä katsoi heitä halveksuvasti, huokaisi, ja alkoi sitten johdattaa heitä kohti ylimmäisen kirjastotoimenjohtajan toimistoa.

Matkanteko tapahtui suurimmalta osin hissillä. Kerroksia oli lähemmäs sata, mutta matkassa meni silti vain viitisen minuuttia. Nykytekniikka, on se ihmeellistä. He saapuivat ylimpään kerrokseen, odottivat hetken että heidän sisuskalunsa asettuivat niille kuuluville paikoille, astuivat leveään käytävään ja jatkoivat matkaansa ovelle, jossa luki ”Ylimmäinen kirjastotoimenjohtaja”. Ja oven ohitse. Pipsa jäi katsomaan taakseen hämmentyneenä. Sen sijaan neiti Känsä johdatti heidät erittäin nyreän näköisenä toiselle ovelle, jossa luki ”Siivouskomero”. Hän koputti kolmesti, jolloin sisältä kuului kirkas, iloinen naisääni joka lausui: ”Sisään vaan!” Tässä vaiheessa neiti Känsä koki työnsä tehdyksi ja suuntasi vauhdikkaasti takavasemmalle.

Kirjastomies avasi oven ja he astuivat sisään siivouskomeroon. Siivouskomeroksi se oli varsin iso, ja jostain kumman syystä se oli sisustettu toimistoksi. Huoneen omistaja oli katsonut tarpeelliseksi koristaa sen seinät sadoilla humoristisilla kissakuvilla. Komeron, tai siis toimiston keskellä, oli pieni työpöytä, joka oli hautautunut valtavien paperikasojen alle. Alimmat paperit olivat jo hieman kellastuneet, joten tätä oli jatkunut jo jonkin aikaa. Ilmeisesti siellä oli käyty taistelu aanelossaastetta vastaan, joka oli päättynyt paperin voittoon toisen osapuolen luovutettua.

Jostain paperitornien takaa näkyi musta pörröinen hiuskuontalo, ja siihen kiinnittynyt pienikokoinen, vain hieman Pipsaa pidempi naisihminen, joka mitä ilmeisimmin oli Pirkko Vuori-Heisiö, ylimmäinen kirjastotoimenjohtaja. Vuori-Heisiö halusi selkeästi tulla tervehtimään heitä lähemmin, mutta paperinen vuoristoketju oli hänen tiellään. Hän mietti hetken reittiään, ja sai pienen taistelun jälkeen itsensä kiskottua työpöytänsä yli, kaataen samalla pari isompaa, painovoimaa jo pidempään uhmannutta paperitornia kauniisti humahtaen maahan. Hän siisti enimmät pölyt harteiltaan ja vaatteiltaan. Vuori-Heisiöllä oli ohutsankaiset silmälasit, punainen paita jossa luki suurin valkoisin kirjaimin ”Ahdistuneet oravat” ja ”Älä koske mun käpyihin!”, sekä polvimittainen, ruskea hame. Hän käänsi katseensa Pipsaan. Vuori-Heisiön kasvoille ilmestyi iloinen ja maailmoja syleilevä virne. Hän ojensi kätensä Pipsalle, joka tuijotti hänen paitaansa. Ahdistuneet oravat oli hänen suosikkibändinsä ja yhtäkkiä hän tunsi suurta hengenheimolaisuutta ylimmäisen kirjastotoimenjohtajan kanssa.

”Heei, sie oot varmaan se Pipsa, siis toosi hauska tutustua!”, ylimmäinen kirjastotoimenjohtaja Vuori-Heisiö sanoi äärimmäisen pirteästi. ”Mie oon tiätsä Pirkko Vuori-Heisiö ja tää on miun huone. Mie oon vähän niinku pomo tiällä, aattele! Pikkasen o sotkusta, mut älä sie välitä ku emmiekää. Luova kaaos o katos pop.”, hän jatkoi taputtaen samalla ohimoaan etusormellaan Pipsan epäuskoisesta katseesta välittämättä.

”Niin sie varmaan mietit että miks miun toimisto o siivouskomeros. Oishan miulla tuo isompiki huone tuol, mut ku se o niin fiini, emmie oikein viihy siel, ja ku tää o paljon kätevämmän kokonenki, kaikki käden ulottuvilla, vaikka ei nää kourat ny kovin pitkälle yllä, eikä tiältä löyvvä mitään, hihi”, Vuori-Heisiö naurahti ja vinkkasi Pipsalle silmää käsi edelleen ojossa kättelyä odottaen. Pipsa oli hämmästyksestä ymmyrkäisenä, hän ei ollut odottanut ihan tällaista. Hän katsoi Kirjastomiestä ja herra Vaahteraa, jotka olivat selkeästi tavanneet ylimmäisen kirjastotoimenjohtajan aikaisemminkin. Kirjastomies hymyili rohkaisevasti ja antoi ymmärtää, että Pipsan ehkä kannataisi vastatakin jotain.

”Ööö, kyllä. Minä olen Pipsa. Hauska tutustua”, hän sanoi ja tarttui Vuori-Heisiön käteen. Vuori-Heisiön kädenpuristus oli yllättävän jämäkkä, mutta ei kuitenkaan luita murskaava. Varsin miellyttävä kokemus itse asiassa. Pipsan käsiteltyään hän kiinnitti huomionsa mies-kaksikkoomme…ja etenkin Kirjastomieheen. He katsoivat toisiaan pitkään silmiin…ehkä jopa liian pitkään? Molempien kasvoille oli noussut hento puna ja vaivautunut hymyntapainen. Kirjastomies hiveli hermostuneesti partaansa, ylimmäisen kirjastotoimenjohtajan kiertäessä päättäväisesti hiuskiehkuraa sormensa ympärille. Ahaa, Pipsa ajatteli. Vai sellaista. Hän alkoi tahtomattaan hymyillä tietävästi. Ihmisiä ne supersankaritkin näköjään ovat. Tässä vaiheessa Kirjastomies havahtui ja kiirehti sanomaan: ”Me olemme Pirkon kanssa vanhoja ystäviä, jo kouluajoilta.”

Niinpä niin, aivan varmasti. Vain ystäviä? Ystävät eivät katso toisiaan tuolla tavalla, joten kyllä tässä oli nyt selkeästi jotain muutakin tekeillä. Merkit ainakin olivat selvät, mutta ehkä asiasta kannatti udella enemmän hieman myöhemmin. Vaikkapa sitten kun hän olisi saanut trikoonsa. Ja siitä puheen ollen…

”Mihinkäs aikaan se seremonia alkaa?”, hän kysyi ylimmäiseltä kirjastotoimenjohtajalta, joka havahtui haaveistaan ja katsoi Pipsaa ikään kuin olisi unohtanut tämän olemassaolon.

”Ai niin, seremonia o parin tunnin piästä. Mut mut, sitä ennen meijjän pittää kyl puhua”, hän sanoi osoittaen viimeisen lauseen kaikille huoneessa olijoille.

”Jotai yllättävää o tapahtunu.”   

maanantai 3. syyskuuta 2012

Pipsa ja herra Vaahtera



Pipsa heräsi erittäin mukavassa sängyssä, pehmeiden vällyjen välistä, viihtyisässä huoneessa. Aurinko paistoi lempeästi ikkunan läpi ja lämmitti hellästi hänen jalkojaan. Pipsa tuijotti hetken puista kattoa oksan kohtia laskeskellen ja olostaan nauttien. Hänellä ei ollut aavistustakaan missä hän oli, mutta jos jotain pahaa olisi tapahtumassa, se olisi luultavasti jo tapahtunut. Pipsa nousi istumaan, ja tarkisti että kaikki olennaiset ruumiinosat olivat edelleen oikeilla paikoillaan ja suurin piirtein ehjinä. Tarkistuslaskennan tuotettua tyydyttävän lopputuloksen, hän tutki huonetta nyt pystyasennossa.

Huone ei ollut suuren suuri; siellä ei oikeastaan ollut muuta kuin sänky, yöpöytä ja tuoli. Yksi seinä oli uhrattu vaatekomeroille, kun taas vastakkaisen valtasi suuri ikkuna, josta päivä paistoi kauniisti sisään. Siellä täällä oli valokuvia ja maalauksia ihmisistä ja eläimistä, joita hän ei tuntenut. Kenenköhän huone tämä mahtoi olla? Hänen tutkimuksensa keskeytyivät, kun oven takaa kuului ensin askelia, ja sitten hiljainen koputus. Pipsa veti peiton tiukasti ylleen. 

”Sisään”, hän sanoi.

Ovi aukesi varovasti, ja sisään astui Kirjastomies olkihattuisen miehen ja höyryävän soppakulhon kanssa. Pipsa kiinnitti heti kaiken huomionsa ruokapuoleen. Soppa tuoksui todella huumaavalta, ja Pipsa huomasi vatsansa vaativan sitä varsin äänekkäästi. Milloinkohan hän oli viimeksi saanut syödäkseen? Kurinasta päätellen aikaa oli mennyt useampia päiviä. Saatuaan kulhon hyppysiinsä, hän alkoikin lappaa soppaa sisuksiinsa kiihtyvällä vauhdilla, välttäen silti läikyttämästä sitä päälleen. Ei pidä hukata hyvää ainetta. Kirjastomies istuutui hänen vierelleen olkihattumiehen jäädessä ovelle seisomaan kädet rennosti puuskassa. Pipsa ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt mieheen juurikaan huomiota, mutta soppaa kauhoessaan hänellä oli hyvin aikaa tehdä havaintoja.

Olkihattumies oli hieman Kirjastomiestä lyhyempi, hoikka ja kumarahkoryhtinen, mikä viittasi monen monituisiin tietokoneen ääressä vietettyihin tunteihin. Hän näytti hieman yli kolmekymppiseltä, ja toisin kuin Kirjastomiehellä, hänen kasvonsa olivat sileät kuin vastamuovitettu kirja. Ei parta pahoille kasva sanotaan, mutta ei hän kyllä kovin ilkeältä näyttänyt. Hieman rispaantuneen olkihatun lisäksi mystisellä miehellä oli yllään punainen, pikkuisen liian iso hawaijipaita valkoisella kukkakuviolla, tummanharmaat kulahtaneet reisitaskushortsit sekä punavalkoiset tennarit. Kokonaisuuden kruunasivat mustat pyöreälinssiset metallisankaiset aurinkolasit ja sikarinpätkä, joka oli löytänyt kodin hänen suupielestään.

”Pipsa, tämä tässä on herra Vaahtera. Hän pelasti sinut.”, Kirjastomies sanoi sen kummempia selittelemättä viitaten samalla olkihattumieheen, joka nyökkäsi Pipsalle, hymyili ja mumisi jotain käsittämätöntä. Eli tämä oli nyt se kirjatohtori, Pipsa ajatteli. Omalaatuisen oloinen heppu, mutta toisaalta, Pipsan lyhyen kirjastokokemuksen perusteella lähes kaikki kirjastoalan ihmisistä tuntuivat olevan hieman tärähtäneitä, hyvällä tavalla toki. Mutta entäs kirjaston henki? Oliko se selvinnyt?

Kirjastomies luki kysymyksen hänen kasvoiltaan, ja totesi että kirjaston henki oli saatu uuteen kotiin, tosin aivan viime hetkellä. Pienikin viivästys ja Pipsan maallinen tomumaja olisi jäänyt kirjaston hengen pysyväksi kodiksi, ja Pipsa olisi joutunut tietokantalimboon. Pipsa tunsi kylmien väreiden kutittelevan selkärankaansa ajatellessaan, miten huonosti hänelle olisi voinut käydä. Koulumaailman kauhut olivat pientä kirjastoalan vastaaviin verrattuna. Mutta kuinka he olivat oikeastaan paenneet kähmelöitä? 

Pipsa muisti kiskoneensa paria kähmelöä naulakartulla käkättimeen niin että raikaa, mutta sitten niitä oli tullut lisää. Ja lisää. Ja aina vaan lisää. Niin paljon, etteivät he voineet enää taistella niitä vastaan. Niiden kosketus oli polttavan kylmä, ja jopa Kirjastomies mahtavine voimineen alkoi väsyä. Sitten, aivan yllättäen hän oli tuntenut, kuinka kirjaston henki taas kerran vahvistui, ja valtasi alaa hänen sisällään. Ja nyt se alkoi olla voitolla. Pikkuhiljaa Pipsa oli valunut pehmeään, lämpimään tajuttomuuden tilaan, päästänyt irti Kirjastomiehestä, ja pudonnut…ja sitten herännyt täältä, ilmeisen ehjänä ja terveenä.

”Kuinka me oikein pääsimme pakoon?”, hän kysyi Kirjastomieheltä. Kirjastomies vakavoitui, ja katsoi häntä silmiin.

”No joo, se olikin aika jännä juttu. Homma alkoi näyttää jo menetetyltä, kähmelöt olivat saartaneet meidät, ja sinulla oli taju ns. kankaalla. Sain onneksi kopin kun putosit, tosin sen takia jouduin laskemaan puolustukseni alas ja meidät alttiiksi kähmelöiden hyökkäykselle. Mutta ihme ja kumma, yhtäkkiä ne perääntyivät, ihan kuin niitä olisi käsketty päästää meidät menemään. Erittäin epäilyttävää, ajattelin, mutta siinä tilanteessa ei ollut muuta mahdollisuutta kuin paeta. En tiedä seurasivatko ne meitä, en ainakaan nähnyt ketään. Toisaalta en pahemmin pysähtynyt katselemaan. Katsotaan mitä tapahtuu. Ilmoitin kuitenkin ylimmäiselle kirjastotoimenjohtajalle, että turvatoimia tulisi tiukentaa.”

Pipsa mietti kuulemaansa, kieltämättä kähmelöiden äkillinen armeliaisuus vaikutti epäilyttävältä, mutta toisaalta he olivat edelleen hengissä, mikä painoi vaakakupin vahvasti positiivisen puolelle. Kirjaston sydän oli pelastettu, ja hän oli selvinnyt ensimmäisestä tehtävästään suhteellisen hyvin. Mutta mitä nyt? Ai niin.

”Asiasta kolmanteen, mitenkäs niiden trikoitten laita on?”, Pipsa kysyi varovasti Kirjastomieheltä, jonka kasvoille ilmestyi leveä hymy.

”Niiden suhteen minulla on hyviä uutisia, itse ylimmäinen kirjastotoimenjohtaja Pirkko Vuori-Heisiö on todella otettu osoittamistasi tiedonhakutaidoista, esimerkillisestä
rohkeudestasi sekä kyvyistäsi naulakartun käsittelyssä, joten hän on järjestänyt sinulle oikein trikoiden luovutus-seremonian!”, Kirjastomies hehkutti iloisena. ”Siellä on koko kirjastomaailman kerma, mm. monia vaikutusvaltaisia kirjastonhoitajia ja virkailijoita ympäri maailman. Mutta älä huoli, minä ja herra Vaahtera olemme tukenasi. Annamme sinulle hetken aikaa siistiytyä, sitten onkin aika mennä.”

Pipsa oli hämmästyksestä ymmyrkäisenä, että oikein seremoniat ja kaikki, hänen takiaan? Oliko hän oikeasti tehnyt niin suuren vaikutuksen? Noh, ainakin hän saisi trikoot ja niiden oli sitten parempi olla punaiset, tai tulisi tupenrapinat. Hän nousi sängystä ja venytteli pitkään koettaen saada jumittuneet lihaksensa hereille. Liikkuminen vihloi lihaksia, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut tietoakaan vielä vähän aikaa sitten. 

Nyt kun hän oli ylhäällä, oli aika katsoa mitä ulkopuolella oli. Hän käveli ikkunalle, josta avautui maisema pieneen puistontapaiseen. Kaduilla näkyi kiireisiä nutturapäisiä naisia jakkupuvuissa tai villatakeissa, sekä miehiä siisteissä paidoissa, liiveissä ja samettihousuissa. Useimmilla oli sylissään kirjoja tai papereita, joillakin molempia. Pipsa nosti katsettaan, ja näki suuria, kauniita rakennuksia, valtavia lehtipuita, ja torneja, joiden terävät huiput hipoivat taivasta. Pipsa katsoi tarkemmin lähintä tornia, jonka kyljessä luki suurilla kirjaimilla "65. Käsityö. Kotiteollisuus". Pipsa tunsi jonkin verran YKL:ää Laikun pikakouluksen ansiosta, minkä vuoksi hän päätteli olevansa mitä ilmeisimmin Kirjavassa kaupungissa. Kirjava kaupunki, tuo kirjastoalan kuhiseva metropoli. Pipsa tuskin malttoi odottaa, että näkisi sen kokonaan. Mutta sitä ennen oli muuta puuhaa. Hän avasi huoneen oven ja vilkaisi varovasti ulkopuolelle. 

Käytävällä hänen huonettaan vastapäätä oli kylpyhuone varustettuna suihkulla. Pipsa katsoi itseään, milloinkohan hän oli viimeksi peseytynyt? Likakerroksesta päätellen aikaa oli vierähtänyt päivä jos toinenkin. Noh, parempi käyttää tilaisuus hyväkseen, eipä sitä tiedä milloin seuraava mahdollisuus sattuisi kohdalle. Kuuma vesi tuntui ihanalta, virkistäen niin mieltä kuin ruumista. Suihkun jälkeen hänestä tuntui, että hän oli valmis vaikka mihin.

Palattuaan huoneeseensa hän havaitsi, että sängyn reunalle oli tuotu puhtaat ja ennen kaikkea ehjät vaatteet. Hän ei tiennyt kenelle ne olivat kuuluneet, mutta entisellä omistajalla oli todennäköisesti ollut jonkinasteinen pakkomielle vaaleanpunaisten nallekarhujen suhteen. Hän tutki nopeasti vaatekomeroiden sisällön, joiden sisältö oli  lähes sataprosenttisesti samansuuntainen. Hassua. Noh, olivathan nämä sentään jotain, ehjiä ja puhtaita jos ei muuta. Hänen omat vaatteensa olivat kärsineet pahasti kähmelöiden ja muiden ikävyyksien takia, joten ne olivat todennäköisesti mennyttä. Hän puki ylleen, letitti hiuksensa, tarkisteli hetken peilikuvaansa ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi. Ei paha, ei ollenkaan. 

Sen jälkeen Pipsa siirtyi alakertaan jyrkkiä, kaarevia portaita pitkin, missä herra Vaahtera ja Kirjastomies nauttivat teekupposta ja juttelivat mukavia, tosin Pipsa ei vieläkään saanut kovin hyvin selvää herra Vaahteran puheesta. Ehkä siihen tottuisi, hän ajatteli. Kaiken kaikkiaan herra Vaahtera vaikutti ihan mukavalta miekkoselta. Kirjastomies katsoi Pipsaa ja nosti peukkua rohkaisevasti.

”Oikein hyvä, pelkäsin että nuo eivät mahtuisi. Valitan kuosia, ei oikein ollut vaihtoehtoja.”, Kirjastomies sanoi anteeksipyytävästi.

”Ei se mitään, kyllä nämä menevät vaikken oikein pinkistä välitäkään. Kenen vaatteita nämä oikein ovat?”, Pipsa kysyi ja katui saman tien nähtyään tuskaisen ilmeen välähtävän silmänräpäyksen ajan herra Vaahteran kasvoilla. Voi ei, hän ajatteli. 

"Ante-", Pipsa aloitti, mutta Kirjastomies ehti väliin.  

”Puhutaan siitä joskus myöhemmin”, hän sanoi nopeasti, mutta Pipsa näki hänen silmistään, että asia painoi Kirjastomiestäkin. 

”Meitä odotetaan jo.”