Pipsa saapui herra Vaahteran talolle, joka toimi
hänen tämän hetkisenä tukikohtanaan. Hän oli kotiutunut hyvin, vaikkakin aluksi
olikin ollut hieman vaikeaa. Pipsa oli nimittäin kuullut Kirjastomieheltä, että
herra Vaahteran poika ja vaimo olivat menehtyneet joitakin vuosia aikaisemmin
vaikean sairauden murtamina, ja että tämä oli asunut siitä asti itsekseen. Jotain
tällaista hän oli arvellutkin, herra Vaahtera parka. Tämän vuoksi Pipsan ensi
päivät herra Vaahteran asunnossa olivat täynnä varovaisuutta ja harkittuja
sanoja, olihan hän sentään vieraana ja asui vieläpä herra Vaahteran edesmenneen
pojan huoneessa. Mutta herra Vaahtera vaikutti ottavan tilanteen hyvin, ja jopa
nauttivan seurasta ja elämän äänistä, vaikkei vieläkään puhunut kovin paljoa tahi ymmärrettäviä sanoja.
Tällä hetkellä Pipsa istui alakerran tietokoneella,
ja tutki tiedostoja ja sähköposteja jotka oli löytänyt tietokantamestarin
koneelta. Jossain vaiheessa hän tuli ajatelleeksi, että oli syyllistynyt
vähintäänkin tietomurtoon ja kirjesalaisuuden rikkomiseen. Noh, ehkä tarkoitus
pyhitti teot, vaikkakaan hän ei ollut vielä löytänyt yhtikäs mitään. Oliko
Mäki-Hill kuitenkin puhdas pulmunen? Mistä hän sitten etsisi, jos ensimmäinen
johtolanka olisikin vesiperä? Miksi oli näin paljon kysymyksiä, mutta ei
ollenkaan vastauksia? Hän päätti pitää pienen tauon, ja tuunata trikoitaan.
Pelkkä punainen oli turhankin pelkistettyä, vaikka eittämättä tyylikästä, joten
hän päätti kirjailla niiden rintaan tyylikkään kissannaaman, joka muistutti
kovasti herra Miauta. Voi herra Miau, missä hänkin mahtoi olla. Viime viikot
olivat olleet niin toiminnantäyteisiä, ettei hän ollut ehtinyt kunnolla
ikävöidä rakasta, joskin todistetusti murhanhimoista lemmikkiään. Hän salli
itsensä tirauttaa pienen kyyneleen, viimeisteli sitten trikoonsa ja palasi
tutkimusten pariin.
Hän oli jo ehtinyt aineiston loppumetreille, ja alkoi
olla täysin valmis luovuttamaan, kun hän yhtäkkiä huomasi mielenkiintoisen
lähettäjän eräässä Mäki-Hillin vastaanottamissa sähköposteissa. Hra. S. Mergen.
Sam Mergen. Ei tarvinnut olla komisario Palmu, että osasi laskea yksi plus yksi
ja päätellä, että kyseessä oli varsin heikosti ja suurella ylimielisyydellä
rakenneltu salanimi. Mutta tällä kertaa Sammergenin ylimielisyys saattaisi
koitua hänen kohtalokseen. Pipsa avasi mailin, joka ei päällisin puolin vaikuttanut
mitenkään erikoiselta. Se oli ilmeisesti vastaus Mäki-Hillin aikaisemmin
lähettämään viestiin, mikä teki selväksi sen, ettei tietokantamestarilla ollut
puhtaita jauhoja pusseissaan.
VS. Hei vanha veikko
Lähetetty 13.10.2012 14.15
Vastaanottaja Mäki-Hill Ozmo
No hei, mukava kuulla sinustakin. Minulle kuuluu
oikein hyvää, etten sanoisi mainiota. Asiat etenevät mukavasti, ja mukava
kuulla, että tekin olette edistyneet. Olemme valmiita suunnitelman seuraavaan vaiheeseen,
joka siis toteutetaan 19.11. Nähkäämme silloin.
Terveisin, Sam Mergen.
Pipsa luki tekstin pariin otteeseen. Eli jotain oli
tapahtumassa, mutta mitä? Mikä kähmelöiden ja Kirjavassa kaupungissa mitä
ilmeisimmin vaikuttavien petturien suunnitelma oikein oli? Tästä hänen tulisi
ottaa heti miten selvää. Ja parhaiten se varmasti onnistuisi jatkamalla
työharjoittelua Tietokantakeskuksessa, missä kaiken pahan alku ja juuri tuntui
olevan. Ehkä Mäki-Hill tai joku hänen kätyreistään oli varastanut tiedon
avaimen. Se vaikutti jopa todennäköiseltä. Hän ei voisi luottaa kehenkään,
paitsi herra Vaahteraan ja Vuori-Heisiöön. Ja tietysti Kirjastomieheen ja
Laikkuun, mutta he eivät olleet nyt täällä. Eikä hänellä ollut tietoa milloin
he palaisivat. Jos palaisivat. Noh, näillä mennään, hän ajatteli. Ainakin
trikoot olivat entistäkin tyylikkäämmät.
Silloin joku koputti oveen. Pipsa säpsähti, hän ei
odottanut ketään. Herra Vaahterakin olisi töissä vielä muutaman tunnin, ja hän
olisi joka tapauksessa käyttänyt avainta. Pipsa ei ollut tilannut edes pitsaa,
ja postikin tuli jo aamulla. Hyvin epäilyttävää. Hän hiipi varovasti ovelle,
jolle koputettiin taas, tällä kertaa hieman voimakkaammin. Pipsa vilkaisi
ovisilmästä, ja näki kaksi miestä. Tai no, miestä ja miestä. Toinen oli pitkä
ja kärsi voimakkaasta karvankasvusta, ainakin muihin ihmislajin edustajiin
verrattuna. Hän oli myös ahtautunut aivan liian pieneen pukuun, joka ei
peittänyt sitä tosiasiaa, että kyseessä oli peikko. Toinen mies oli sentään
ihminen, mutta Pipsa ei pitänyt hänen aurinkolaseistaan. Ulkona oli kuitenkin
jo melko hämärää, joten miksi moinen? Pipsa harkitsi pikaista pakenemista, mutta
mietti asiaa hetken, ja tuli siihen tulokseen, että oli paennut jo ihan
riittävästi. Sitä paitsi, hänellä taisi olla suunnitelma.
Hän raotti ovea, ja tervehti herrasmiehiä
kohteliaasti.
”Hyvää iltaa. Kuinka voin olla avuksi?”, hän lausui
yrittäen kuulostaa mahdollisimman viattomalta.
Herrasmiehet Peikko ja Aurinkolasit eivät ilmeisesti
olleet odottaneet, että joku oikeasti avaisi oven, ja sen vuoksi menikin hetki,
ennen kuin he saivat tilanteesta kiinni. Tai ainakin herra Peikko sai.
”Hyvää iltaa”, vastasi herra Peikko ystävällisyyttä ja mitä kunniallisimpia aikeita tihkuvalla äänellä.
”KAUHU! ERÄ! KAUHU!”, vastasi herra Aurinkolasit
paniikinomaisesti huitoen, johon herra Peikko totesi äärimmäisen kärsivällisesti
ja ystävällisesti ”Turpa kiinni”. Seurasi hetki molemminpuolista kuiskuttelua
ja tönimistä kahden epäilyttävän herrasmiehen välillä kunnes herra Peikko otti
tilanteen jälleen haltuunsa painamalla toisen kätensä tiukasti herra
Aurinkolasien suun eteen ja hymyillen leveästi koko keltaisella hammasrivistöllään.
”Pahoittelen tuota äskeistä, ystäväni on hieman
hullu. Olisiko teillä hetki aikaa rupatella? Meillä olisi teille todella
mielenkiintoinen tarjous”, herra Peikko sanoi yrittäen samalla tukehduttaa
herra Aurinkolasit mitä hellävaraisimmin.
Pipsa hymyili, hän oli arvannut oikein, vaikkei se
kovin kummoisia salapoliisikykyjä ollut vaatinutkaan. Rotinkainen ja Rissanen,
hänen ovellaan. Ja jokin kertoi hänelle, etteivät herrat olleet myymässä
pikkuleipiä tahi kertomassa Jeesuksesta. Joten erittäin ripeällä ja napakalla
liikkeellä hän kalautti molempia herrasmiehiä naulakartulla päähän, aiheuttaen
näiden liioitellun hitaan, mutta loppua kohden melkoisesti kiihtyvän maahan
kaatumisen. Pipsa vilkaisi nopeasti kadulle, kukaan ei ollut nähnyt tätä
ulkopuolisen ja tilanteesta tietämättömän silmiin mahdollisesti varsin
väkivaltaista purkausta. Hyvä. Seuraavaksi hän raahasi onnellisesti tajuttomat
velikultamme olohuoneeseen, poisti heiltä mahdolliset aseet ja työkalut ja
sitoi heidät hellästi, mutta silti riittävän tiukasti ja monimutkaisesti kiinni
toisiinsa.
Rotinkaisen ja Rissasen heräämistä odotellessaan,
hän keitti kupposen teetä ja siemaili sitä miettien samalla mitä tämä
tarkoitti. Kuinka nuo kaksi olivat päässeet Kirjavaan kaupunkiin? Oliko
Mäki-Hill huomannut, että hänen huoneessaan oli käyty? Siellä ei ollut
kameroita, Pipsa oli tarkistanut, mutta ehkä hän oli tehnyt jonkin muun
virheen. Ehkä tietokoneelle oli jäänyt tietoja hänen käynnistään, se oli
mahdollista, koska hänen oli täytynyt poistua niin kiireellä. Noh, kunhan pojat
tuosta heräisivät, vuorossa olisi erittäin mielenkiintoinen kyselytuokio.
Eikä aikaakaan, kun Rotinkainen alkoi osoittaa
virkoamisen merkkejä Rissasen nauttiessa edelleen linnunlaulusta. Ensin pientä
nytkähtelyä, sitten silmien avaus ja ihmetyksen hetki kun tilanne ja sen luonne
alkoi vajota Rotinkaisen karvaiseen kalloon. Hän yritti taistella itsensä irti
köysistä, mutta havaitsi pian olevansa sidottu Rissaseen niinkin ovelalla
solmulla, ettei niitä saisi auki ilman ulkopuolista apua. Rotinkainen huokaisi
ja katsoi Pipsaan, joka heilutteli huolettomasti naulakarttuaan.
”Hei tuota, tässä on nyt tapahtunut väärinkäsitys”, Rotinkainen
sanoi Pipsalle toiveikkaasti.
”Onko näin? Kerrohan, peikkoseni, että miksi sinä ja
silmätön ystäväsi kolkuttelette oveani? Ja kuinka ylipäätään löysitte minut? Äläkä
yritä huijata, muistan vielä edellisen kohtaamisemme. Ja niin varmaan sinäkin”,
Pipsa lausui hyytävällä äänensävyllä, joka antoi ymmärtää, että asiaa
voitaisiin jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin, paitsi että tällä kertaa
hänellä oli kaikki valtit käsissään. Seurasi hetkellinen tuijotuskilpailu,
jonka aikana Rotinkainen mietti vaihtoehtojaan, jotka tällä hetkellä olivat
kieltämättä varsin rajalliset.
Silloin puhelin soi.