maanantai 29. lokakuuta 2012

Pipsa ja Operaatio Kalapuikko, osa II


Pipsa saapui herra Vaahteran talolle, joka toimi hänen tämän hetkisenä tukikohtanaan. Hän oli kotiutunut hyvin, vaikkakin aluksi olikin ollut hieman vaikeaa. Pipsa oli nimittäin kuullut Kirjastomieheltä, että herra Vaahteran poika ja vaimo olivat menehtyneet joitakin vuosia aikaisemmin vaikean sairauden murtamina, ja että tämä oli asunut siitä asti itsekseen. Jotain tällaista hän oli arvellutkin, herra Vaahtera parka. Tämän vuoksi Pipsan ensi päivät herra Vaahteran asunnossa olivat täynnä varovaisuutta ja harkittuja sanoja, olihan hän sentään vieraana ja asui vieläpä herra Vaahteran edesmenneen pojan huoneessa. Mutta herra Vaahtera vaikutti ottavan tilanteen hyvin, ja jopa nauttivan seurasta ja elämän äänistä, vaikkei vieläkään puhunut kovin paljoa tahi ymmärrettäviä sanoja.

Tällä hetkellä Pipsa istui alakerran tietokoneella, ja tutki tiedostoja ja sähköposteja jotka oli löytänyt tietokantamestarin koneelta. Jossain vaiheessa hän tuli ajatelleeksi, että oli syyllistynyt vähintäänkin tietomurtoon ja kirjesalaisuuden rikkomiseen. Noh, ehkä tarkoitus pyhitti teot, vaikkakaan hän ei ollut vielä löytänyt yhtikäs mitään. Oliko Mäki-Hill kuitenkin puhdas pulmunen? Mistä hän sitten etsisi, jos ensimmäinen johtolanka olisikin vesiperä? Miksi oli näin paljon kysymyksiä, mutta ei ollenkaan vastauksia? Hän päätti pitää pienen tauon, ja tuunata trikoitaan. Pelkkä punainen oli turhankin pelkistettyä, vaikka eittämättä tyylikästä, joten hän päätti kirjailla niiden rintaan tyylikkään kissannaaman, joka muistutti kovasti herra Miauta. Voi herra Miau, missä hänkin mahtoi olla. Viime viikot olivat olleet niin toiminnantäyteisiä, ettei hän ollut ehtinyt kunnolla ikävöidä rakasta, joskin todistetusti murhanhimoista lemmikkiään. Hän salli itsensä tirauttaa pienen kyyneleen, viimeisteli sitten trikoonsa ja palasi tutkimusten pariin.

Hän oli jo ehtinyt aineiston loppumetreille, ja alkoi olla täysin valmis luovuttamaan, kun hän yhtäkkiä huomasi mielenkiintoisen lähettäjän eräässä Mäki-Hillin vastaanottamissa sähköposteissa. Hra. S. Mergen. Sam Mergen. Ei tarvinnut olla komisario Palmu, että osasi laskea yksi plus yksi ja päätellä, että kyseessä oli varsin heikosti ja suurella ylimielisyydellä rakenneltu salanimi. Mutta tällä kertaa Sammergenin ylimielisyys saattaisi koitua hänen kohtalokseen. Pipsa avasi mailin, joka ei päällisin puolin vaikuttanut mitenkään erikoiselta. Se oli ilmeisesti vastaus Mäki-Hillin aikaisemmin lähettämään viestiin, mikä teki selväksi sen, ettei tietokantamestarilla ollut puhtaita jauhoja pusseissaan.

VS. Hei vanha veikko

Lähetetty 13.10.2012 14.15

Vastaanottaja Mäki-Hill Ozmo

No hei, mukava kuulla sinustakin. Minulle kuuluu oikein hyvää, etten sanoisi mainiota. Asiat etenevät mukavasti, ja mukava kuulla, että tekin olette edistyneet. Olemme valmiita suunnitelman seuraavaan vaiheeseen, joka siis toteutetaan 19.11. Nähkäämme silloin.

Terveisin, Sam Mergen.

Pipsa luki tekstin pariin otteeseen. Eli jotain oli tapahtumassa, mutta mitä? Mikä kähmelöiden ja Kirjavassa kaupungissa mitä ilmeisimmin vaikuttavien petturien suunnitelma oikein oli? Tästä hänen tulisi ottaa heti miten selvää. Ja parhaiten se varmasti onnistuisi jatkamalla työharjoittelua Tietokantakeskuksessa, missä kaiken pahan alku ja juuri tuntui olevan. Ehkä Mäki-Hill tai joku hänen kätyreistään oli varastanut tiedon avaimen. Se vaikutti jopa todennäköiseltä. Hän ei voisi luottaa kehenkään, paitsi herra Vaahteraan ja Vuori-Heisiöön. Ja tietysti Kirjastomieheen ja Laikkuun, mutta he eivät olleet nyt täällä. Eikä hänellä ollut tietoa milloin he palaisivat. Jos palaisivat. Noh, näillä mennään, hän ajatteli. Ainakin trikoot olivat entistäkin tyylikkäämmät.

Silloin joku koputti oveen. Pipsa säpsähti, hän ei odottanut ketään. Herra Vaahterakin olisi töissä vielä muutaman tunnin, ja hän olisi joka tapauksessa käyttänyt avainta. Pipsa ei ollut tilannut edes pitsaa, ja postikin tuli jo aamulla. Hyvin epäilyttävää. Hän hiipi varovasti ovelle, jolle koputettiin taas, tällä kertaa hieman voimakkaammin. Pipsa vilkaisi ovisilmästä, ja näki kaksi miestä. Tai no, miestä ja miestä. Toinen oli pitkä ja kärsi voimakkaasta karvankasvusta, ainakin muihin ihmislajin edustajiin verrattuna. Hän oli myös ahtautunut aivan liian pieneen pukuun, joka ei peittänyt sitä tosiasiaa, että kyseessä oli peikko. Toinen mies oli sentään ihminen, mutta Pipsa ei pitänyt hänen aurinkolaseistaan. Ulkona oli kuitenkin jo melko hämärää, joten miksi moinen? Pipsa harkitsi pikaista pakenemista, mutta mietti asiaa hetken, ja tuli siihen tulokseen, että oli paennut jo ihan riittävästi. Sitä paitsi, hänellä taisi olla suunnitelma.

Hän raotti ovea, ja tervehti herrasmiehiä kohteliaasti.

”Hyvää iltaa. Kuinka voin olla avuksi?”, hän lausui yrittäen kuulostaa mahdollisimman viattomalta.

Herrasmiehet Peikko ja Aurinkolasit eivät ilmeisesti olleet odottaneet, että joku oikeasti avaisi oven, ja sen vuoksi menikin hetki, ennen kuin he saivat tilanteesta kiinni. Tai ainakin herra Peikko sai.

”Hyvää iltaa”, vastasi herra Peikko ystävällisyyttä ja mitä kunniallisimpia aikeita tihkuvalla äänellä.

”KAUHU! ERÄ! KAUHU!”, vastasi herra Aurinkolasit paniikinomaisesti huitoen, johon herra Peikko totesi äärimmäisen kärsivällisesti ja ystävällisesti ”Turpa kiinni”. Seurasi hetki molemminpuolista kuiskuttelua ja tönimistä kahden epäilyttävän herrasmiehen välillä kunnes herra Peikko otti tilanteen jälleen haltuunsa painamalla toisen kätensä tiukasti herra Aurinkolasien suun eteen ja hymyillen leveästi koko keltaisella hammasrivistöllään.

”Pahoittelen tuota äskeistä, ystäväni on hieman hullu. Olisiko teillä hetki aikaa rupatella? Meillä olisi teille todella mielenkiintoinen tarjous”, herra Peikko sanoi yrittäen samalla tukehduttaa herra Aurinkolasit mitä hellävaraisimmin.

Pipsa hymyili, hän oli arvannut oikein, vaikkei se kovin kummoisia salapoliisikykyjä ollut vaatinutkaan. Rotinkainen ja Rissanen, hänen ovellaan. Ja jokin kertoi hänelle, etteivät herrat olleet myymässä pikkuleipiä tahi kertomassa Jeesuksesta. Joten erittäin ripeällä ja napakalla liikkeellä hän kalautti molempia herrasmiehiä naulakartulla päähän, aiheuttaen näiden liioitellun hitaan, mutta loppua kohden melkoisesti kiihtyvän maahan kaatumisen. Pipsa vilkaisi nopeasti kadulle, kukaan ei ollut nähnyt tätä ulkopuolisen ja tilanteesta tietämättömän silmiin mahdollisesti varsin väkivaltaista purkausta. Hyvä. Seuraavaksi hän raahasi onnellisesti tajuttomat velikultamme olohuoneeseen, poisti heiltä mahdolliset aseet ja työkalut ja sitoi heidät hellästi, mutta silti riittävän tiukasti ja monimutkaisesti kiinni toisiinsa.

Rotinkaisen ja Rissasen heräämistä odotellessaan, hän keitti kupposen teetä ja siemaili sitä miettien samalla mitä tämä tarkoitti. Kuinka nuo kaksi olivat päässeet Kirjavaan kaupunkiin? Oliko Mäki-Hill huomannut, että hänen huoneessaan oli käyty? Siellä ei ollut kameroita, Pipsa oli tarkistanut, mutta ehkä hän oli tehnyt jonkin muun virheen. Ehkä tietokoneelle oli jäänyt tietoja hänen käynnistään, se oli mahdollista, koska hänen oli täytynyt poistua niin kiireellä. Noh, kunhan pojat tuosta heräisivät, vuorossa olisi erittäin mielenkiintoinen kyselytuokio.

Eikä aikaakaan, kun Rotinkainen alkoi osoittaa virkoamisen merkkejä Rissasen nauttiessa edelleen linnunlaulusta. Ensin pientä nytkähtelyä, sitten silmien avaus ja ihmetyksen hetki kun tilanne ja sen luonne alkoi vajota Rotinkaisen karvaiseen kalloon. Hän yritti taistella itsensä irti köysistä, mutta havaitsi pian olevansa sidottu Rissaseen niinkin ovelalla solmulla, ettei niitä saisi auki ilman ulkopuolista apua. Rotinkainen huokaisi ja katsoi Pipsaan, joka heilutteli huolettomasti naulakarttuaan.

”Hei tuota, tässä on nyt tapahtunut väärinkäsitys”, Rotinkainen sanoi Pipsalle toiveikkaasti.

”Onko näin? Kerrohan, peikkoseni, että miksi sinä ja silmätön ystäväsi kolkuttelette oveani? Ja kuinka ylipäätään löysitte minut? Äläkä yritä huijata, muistan vielä edellisen kohtaamisemme. Ja niin varmaan sinäkin”, Pipsa lausui hyytävällä äänensävyllä, joka antoi ymmärtää, että asiaa voitaisiin jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin, paitsi että tällä kertaa hänellä oli kaikki valtit käsissään. Seurasi hetkellinen tuijotuskilpailu, jonka aikana Rotinkainen mietti vaihtoehtojaan, jotka tällä hetkellä olivat kieltämättä varsin rajalliset. 

Silloin puhelin soi.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Pipsa ja Operaatio Kalapuikko, osa I


Pipsa kulki varovasti pitkin Tietokantakeskuksen käytävää kantaen suurta paperipinkkaa, joka huojui hiljakseen puolelta toiselle säilyttäen silti tasapainonsa. Hän oli ollut työharjoittelijana Tietokantakeskuksessa jo kolme päivää, aloittaen ensin pienien paperien siirtelyllä pöydän reunalta toiselle reunalle, sitten jatkanut suurempien paperien siirtelyyn pöydältä toiselle pöydälle, edeten pikkuhiljaa hieman isompiin arkkeihin ja niiden siirtelyyn sekä yhteen nitomiseen ja lopulta suuriin pinkkoihin, ja niiden fyysisen olemuksen siirtämiseen jopa useita kymmeniä metrejä paikasta A paikkaan B. Hän oli nopea oppimaan, ja siksi hän oli hyvin pian edennyt näinkin luottamuksellisiin tehtäviin. Tämä kyseinen huojuva pinkka koostui tärkeistä asiakirjoista, jotka olivat menossa tietokantamestari Ozmo ”Kalapuikko” Mäki-Hillin sihteerille.

Tietenkin hän oli valeasussa, punaiset trikoot yllään hän ei olisi koskaan päässyt tähän pisteeseen, ainakaan ilman vaikeita kysymyksiä. Sen sijaan hän oli laittanut hiuksensa tiukalle nutturalle, hommannut tyylikkään vaaleanruskean villapuseron ja hameen sekä paksusankaiset silmälasit. Erittäin Piikikkään Nisäkkään ala-asteelta hän oli saanut hankittua paperin, jonka mukaan hän oli tutustumassa työelämään, mikä hälvensi loputkin epäilyt. Ainoa asia joka häntä vaivasi, oli se, että hänen piti käyttää oikeaa nimeään. Hän huokaisi syvään.

”Huomenta Peppiroosa”, tietokantamestarin sihteeri Frank huikkasi Pipsalle tämän taiteillessa oven auki varpaitaan ketterästi käyttäen. Pipsa hymyili, välttäen samalla irvistämästä ristimänimensä kuullessaan.

”Huomenta Frank”, hän vastasi teennäisen iloisesti ja laski paperipinkan varovasti tämän pöydälle.

”Kiitoksia, näitä onkin kaipailtu”, Frank sanoi katsellen paperipinkkaa silmät kiiluen.

”Eipä kestä. Noh, nähdään taas.”, Pipsa sanoi ja alkoi mukamas liikkua kohti ovea. Paitsi että hänellä ei ollut aikomustakaan lähteä vielä. Hän vilkaisi taakseen, ja huomasi, että Frank oli jo uppoutunut papereiden epäilemättä ihmeelliseen maailmaan. Mutta se ei riittäisi, sihteeri ei kuitenkaan ollut sokea. Hän kaivoi taskustaan pienen muovisen laitteen ja painoi pientä muovista nappia jolloin jostain paperipinkan pohjalta kuului hyvin hento ja miltei korvin kuulematon ”tfhup”-ääni. Joka oli juuri riittävän voimakas kaatamaan pinkan pahaa-aavistamattoman sihteerin niskaan.

”EIJJEIJJEIJJEI!”, Frank huusi hädissään koettaen kauhoa papereita kasaan niin kuin hänen elämänsä riippuisi niiden hyvinvoinnista, mikä toisaalta saattoi olla täysin mahdollista. No niin, eiköhän tuo riitä harhautukseksi, Pipsa ajatteli ja hiipi varovasti tietokantamestari Mäki-Hillin toimistoon. Mäki-Hill ei olisi tänään paikalla, ainakaan aamupäivällä. Pipsa oli ottanut asiasta selvää. Eli hänellä pitäisi olla hyvin aikaa tutkia paikkoja ja etsiä tietoja Mäki-Hillin mahdollisesta osallisuudesta Tiedon Avaimen katoamiseen.

Mäki-Hillin toimisto oli varsin koruton ja ankea, kaikessa oli selkeästi pyritty tehokkuuden maksimointiin viihtyvyyden kustannuksella. Syksyn muotivärit saattoivat olla violetti ja punainen, mutta täällä vannottiin ruskean ja beigen nimiin. Huoneessa oli sentään paksu, pehmeä matto, jonka olemassaolon Pipsa otti kiitollisena vastaan. Ei tarvinnut pelätä, että joku eli Frank kuulisi hänen askeleensa, vaikka tämän huomio toki olikin tällä hetkellä toisaalla. Mutta niin, niitä tietoja. Pipsa kävi ensimmäiseksi läpi tietokantamestarin kaapit ja mapit, löytämättä kuitenkaan mitään raskauttavaa. Noh, tämä oli odotettavissa, hän ajatteli. Ehkä tietokoneen kanssa kävisi parempi onni.

Hommaa vaikeutti kuitenkin tuntuvasti se tosiasia, että hän ei tiennyt Mäki-Hillin salasanaa. Hän ei ollut kummoinen hakkeri, eikä tiedonhakutaidoista oli tässä kovinkaan paljon hyötyä. Mutta, päättelykyvystä saattaisi olla. Hän kokeili muutamia vaihtoehtoja, ja kuinka ollakaan kone aukesi. ”Kalapuikko” oli ehkä ollut liian ilmeinen, Mäki-Hillin pitäisi varmaankin tutustua modernin tietoturvan ihmeisiin ja etenkin salasanojen luomiseen hieman tarkemmin. Mutta kone oli nyt auki, ja Pipsa alkoi kuumeisesti tutkia sen sisältöä.

Tietenkään hän ei odottanut, että mahdolliset todisteet olisivat työpöydällä valmiina copypastea varten, mutta saihan sitä toivoa. Hän löysi muutamia lupaavan oloisia kansioita ja kopioi ne muistitikulleen. Sitten hän tuli ajatelleeksi sähköpostia. Kävisiköhän siihen sama salasana kuin koneellekin? Mäki-Hill ei vaikuttanut henkilöltä jolla olisi mielikuvitusta tuhlattavaksi asti, joten kannatti kokeilla. Ja kas kummaa, sekin aukesi. Joskus elämä oli kuin tanssia vaan. Pipsa selasi postilaatikkoa kuin vimmattu, aika alkoi käydä vähiin. Mäki-Hill saattoi palata hetkenä minä hyvänsä. Lopulta hän totesi, ettei ehtisi käydä koko höskää läpi, ja alkoi vaan kopioida kaikkea siinä toivossa, että tärppäisi. Ei kovin ammattimaista, mutta pikkuvikoja tämmöiset.

Silloin Pipsa kuuli ääniä sihteerin huoneesta. Voi pahus, se oli Mäki-Hill. Hän ei mitenkään ehtisi ulos huomaamatta. Mikä nyt eteen? Askeleet lähestyivät, ja ovi kävi. Tietokantamestari Ozmo ”Kalapuikko” Mäki-Hill astui sisään huoneeseensa, haukotteli ja istahti tietokoneen ääreen ihmetellen hetken oliko tosiaan jättänyt sen auki lähtiessään. Hän ei kuitenkaan antanut asian häiritä sen enempää, vaan kohautti olkapäitään ja alkoi surffata netissä. Kunnes huomasi koneessa kiinni olevan muistitikun. Hän rypisti otsaansa ja ojensi kätensä kohti tikkua. Silloin viereisestä huoneesta kuului jälleen tuttu ”EIJJEIJJEITAASAARGGH!”-huuto iloisen kolinan saattelemana. Mäki-Hill huokaisi, nousi ylös ja meni auttamaan epäonnekasta sihteeriään. Ovi oli hädin tuskin ehtinyt sulkeutua, kun Pipsa ryömi esiin pöydän alta, nappasi tikun ja hiipi mahdollisimman nopeasti, huomaamattomasti ja varovasti karkuun. 

maanantai 15. lokakuuta 2012

Kirjastomies ja menneisyyden aaveet


Kirjastomies sulki puhelimen kasvoillaan tiukka, mutta erittäin huolestunut ilme. Pipsa ei ollut koskaan nähnyt häntä aivan tuommoisena. Noh, aika lähelle tuommoista, mutta ei ihan. Nyt oli mukana jonkinlainen lisävivahde. Ikään kuin menneisyys olisi ottanut hänet kiinni ja potkaissut jalat alta nauraen. Hän ja ylimmäinen kirjastotoimenjohtaja Vuori-Heisiö katsoivat Kirjastomiestä odottavasti. Asiat eivät selvästikään olleet hyvällä tolalla.

”Voi sitä Laikkua, kuinka se aina joutuukin tämmöiseen liemeen…”, Kirjastomies sanoi hiljaa huokaisten lopuksi.

”Mitä tapahtui? Missä Laikku on?”, Pipsa kysyi, miettien samalla oliko tällä ehkä ollut uutisia herra Miaun olinpaikasta.

”Ei puhuta siitä täällä, liikaa uteliaita korvia”, Kirjastomies vastasi pälyillen vaivihkaa ympärilleen. Heidän ympärillään vaikutti tosiaan olevan epäilyttävän monta ihmistä ihan vaan omia asioitaan hoitamassa, kuten vaikkapa epäilyttävistä paikoista leikellyn lehden lukemista, sattumalta juuri heidän kohdallaan auenneiden sitkeästi uudelleen sitomista vastustavien kengännauhojen sitomista tai ylitse leijuvien hämmentävän tavallisten, mutta silti mitä ilmeisimmin kovin jännittävien pilvien tuijottelua.

He palasivat Vuori-Heisiön siivouskomer…toimistoon ja istuutuivat mukavasti pölyisten ja kellastuneitten paperipinkkojen päälle. Kirjastomies keräili hetken ajatuksiaan, ja kertoi sitten heille kaiken, mitä oli lyhyen puhelun aikana saanut selville.

”Laikku on siis taas vankina, mutta tällä kertaa vangitsija on huomattavasti arvaamattomampaa sorttia. Kähmelötkin olisivat olleet parempi vaihtoehto”, hän lopetti tuskastuneena.

”Mutta kuka se vanhus niin ku on?”, Vuori-Heisiö kysyi.

”Jotta ymmärtäisitte kaiken, minun täytyy kertoa teille hieman opiskeluajoistani. En ole puhunut niistä asioista kenellekään, eikä teidänkään tarvitse levitellä niitä ympäri kyliä.”, Kirjastomies jatkoi, soi heille molemmille vakavan katseen, ja aloitti sitten tarinansa.

”Muistan, kun aloitin opintoni Seinämäen ammattikorkeakoulussa, kaukana Lakeuksilla. Olin nuori, täynnä elämäniloa ja innokas oppimaan kaiken mitä tiedonhausta ja kirjastoalasta yleensä oli opittavissa, mikä on aika paljon. Koulussa tutustuin mieheen nimeltä Öörli Vinttonen. Hän oli minua paljon vanhempi, mutta aloitti silti opintonsa samaan aikaan. Öörli oli ilmeisesti ollut aikaisemmin luokanopettaja yläasteella, mutta traumaattisten kokemusten ja vuosien intensiivisen terapian jälkeen oli päättänyt vaihtaa alaa. Ystävystyimme pian. Olimme Öörlin kanssa kuin paita ja peppu, eikä meitä parempaa tiedonhakukaksikkoa ei ollut. Saimme hoitaaksemme kaikki vaikeimmat tehtävät, jotka suoritimme moitteettomasti Elämä hymyili, kunnes eräänä päivänä…kaikki muuttui.”

Vuori-Heisiö nielaisi kuuluvasti. ”Tarkoitat sitä KERN:in tapausta? Sitä räjähdystä?”, hän kysyi. Kirjastomies nyökkäsi.

”Kyllä, juuri sitä. Meidät oli määrätty tutkimaan outoa tietovuotoa KERN:in uuden tiedonhakuhiukkaskiihdyttimen tiloissa Sveitsissä. Tiedonhakutaitojemme sekä laitoksen kartan luovan käytön ansiosta saimme paikallistettua vuodon kiihdyttimen ytimeen, josta suureksi yllätykseksemme löysimme kähmelöagentin pahanteossa. Seurasi luonnollisesti taistelu, ja jossain sen tiimellyksessä kiihdytin ilmeisesti vahingoittui…ja räjähti. Kuin ihmeen kaupalla selvisimme molemmat päällisin puolin vahingoittumattomina, siinä missä kähmelö höyrystyi olemattomiin. Tai niin ainakin luulimme”. Tässä vaiheessa Kirjastomies piti hetken taukoa, kamppaillen selkeästi kyyneliä vastaan.

”Pian räjähdyksen jälkeen havaitsimme, että kaikki ei ollut niin kuin ennen. Tiedonhakukykyni oli yhtäkkiä noussut aivan uskomattomiin sfääreihin, minkä lisäksi sain valtavat voimat, mikä oli mielestäni varsin kätevää. Hiukseni tosin lähtivät, mutta niiden vastapainoksi partani kasvoi merkittäviin mittoihin yhden viikon ainana. Joku olisi voinut pitää tätä kummallisena, mutta toisaalta suvussani on taipumusta hyvinkin voimakkaaseen karvankasvuun. Jossain vaiheessa huomasin myös osaavani lentää, minkä ruksasin räjähdyksen piikkiin, vaikka eräs setäni varsin lennokas heppu olikin. Kun taas Öörli…hän oli myös saanut voimia, mutta ne olivat enemmänkin tuhoavia kuin rakentavia. Hän pystyi sekoittamaan ja saastuttamaan tietokantoja…ja jopa hävittämään tietoja, ilman että hänen tarvitsi olla missään yhteydessä verkkoon. Hän osasi myös muuttaa itsessään aineettomaksi, mikä sai minut uskomaan, että osa siitä kähmelöstä siirtyi Öörliin. Sitä tukee myös hänen asenteessaan tapahtunut muutos. Ennen niin iloinen ja avulias veikko oli nyt synkkämielinen ja katkera. Ja avoimen kapinallinen Kirjavaa kaupunkia kohtaan. Emme enää pystyneet työskentelemään yhdessä erimielisyyksien vuoksi, ja Vinttonen siirrettiin muihin tehtäviin. Myöhemmin kuulin, että hänet oli erotettu vakavien virkavirheiden vuoksi. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä. Ennen kuin nyt.”

Pipsa sulatteli hetken Kirjastomiehen tarinaa. Eli noin kaikki oli tapahtunut. Hän olikin miettinyt, kuinka Kirjastomies oli suurenmoiset voimansa saanut. Ehkäpä hänenkin pitäisi tehdä pikku reissu Sveitsiin…tai sitten ei. Paikka oli kuitenkin jo tuhoutunut ja Kirjastomiehen tapaus kuulosti sellaiselta, että semmoista ei ihan joka päivä tapahtunut. Parempi näin.

”Eli Vinttosella on Laikku”, Pipsa totesi ajatuksistaan havahtuen. ”Mutta mitä hän oikein haluaa? Kutsua meidät teelle ja kekseille?” Kirjastomies pudisti päätään.”Hän haluaa, että menen hänen luokseen. Meidän on kuulemma keskusteltava. Sen enempää en tiedä. Paitsi että minun pitää mennä yksin.”
”Entäs minä? Mitä minä teen?”, Pipsa kysyi. Kirjastomies huokaisi syvään. Hän katsoi Pipsaa silmiin ja taputti tätä olkapäälle.

”Sinun pitää etsiä Tiedon Avain. Olen todella pahoillani etten voi jäädä auttamaan sinua, mutta uskon että pärjäät kyllä. Olet osoittanut sen jo aikaisemmin. Ja jos tarvitset apua, älä epäröi kysyä herra Vaahteralta tai Pirkolta”. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Pipsa kuuli Kirjastomiehen puhuttelevan Vuori-Heisiötä etunimellä. Hän huomasi kaksikon vaihtavan lemmekkäitä katseita. Voe tokkiisa. Pipsa ryhdistäytyi täyteen mittaansa ja nyökkäsi.

”Voit luottaa minuun, olenhan nyt oikea tiedonhaun ammattilainen! Trikoot ja kaikki”, Pipsa sanoi tomerasti. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän näki hymyn vierailevan Kirjastomiehen huulilla.

”Minä uskon sen, mutta ole silti varovainen. Kirjavassa kaupungissa ei ehkä ole peikkoja tai kähmelöitä, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö täältä löytyisi omat vaaransa. Älä luota tuntemattomiin. Ja pidä naulakarttu aina mukana”, Kirjastomies sanoi.

Pipsa virnisti ja heilautti entistä ehompaa karttuaan kevyesti ilmassa. Siinä oli nyt enemmän piikkejä ja muita teräviä osia. Kuin pisteenä iin päälle kartun päähän oli liimattu vaaleanpunainen Moro Katti!-tarra. Se jos mikä kylväisi pelkoa hänen vihollisiinsa. Hän oli valmis kaikkeen.

Pois alta, Pipsa tuloo!

maanantai 8. lokakuuta 2012

Laikku ja erämaan kutsu



Laikku oli vaeltanut pakonsa jälkeen pitkään. Kuinka pitkään, sitä hän ei osannut sanoa. Hän oli menettänyt ajantajunsa jo jonkin aikaa sitten pakkasen ja väsymyksen myötä. Aluksi kaikki oli mennyt hyvin; hän oli nuori, vahva ja osasi suunnistaa tähtien avulla. Nämä edellä mainitut tosiseikat eivät kuitenkaan poistaneet sitä hieman ikävämpää tosiseikkaa, että hänellä ei ollut vaatteita ja ulkona oli todella kylmä. Olihan hänellä turkki, totta kai, mutta sekään ei lämmittänyt loputtomiin.

Toinen ongelma olivat tähdet, tai pikemminkin niiden puute. Oli ollut pilvistä jo pari päivää, ja pilvien mukana tuli myös lumi, joka ei juurikaan tilannetta parantanut. Laikku oli yrittänyt päätellä puiden rungoissa kasvavien jäkälien ja oksien kasvusuuntien avulla, että mihin ilmansuuntaan oli menossa, mutta täkäläiset puut eivät pelanneet reilua peliä, vaan kasvattivat jäkälänsä ja oksansa tasaisesti ympäri rungon. Kolmas ja pahin ongelma oli nälkä. Laikulla ei ollut mitään muistikuvaa syömisestä, tai mistään vastaavan kaltaisen tapahtumisesta viimeisen viikon aikana. Ihonalainen rasvakerros, joka suojasi häntä kylmältä alkoi olla mennyttä.

Laikku mietti hetken mahdollista bisnesideaa, jos hän täältä selviäisi: Eivätkö tavalliset laihdutuskuurit toimi? Palaavatko kilot aina takaisin? Haluaisitko samalla lomailla eksoottisissa maisemissa? Ei hätää, kokeile nyt tohtori Laikun uutta ”Kaksi viikkoa jäätävässä erämaassa ilman ruoan murustakaan”-ihmedieettiä! Takaamme tuloksen! Toimi ainakin hänellä.

Lopulta hän oli luopunut järkiperäisestä suunnistamisesta, ja turvautunut ihmis- ja eläinkunnan ikiaikoja käyttämään ”hortoile päämäärättömästi kunnes törmäät johonkin”-taktiikkaan, joka ei kuitenkaan vielä ollut tuonut haluttuja tuloksia. Noh, ei hän ainakaan janoon kuolisi. Ei tarvinnut kuin avata suu, ja antaa lumen sataa sisään. Tosiasia oli kuitenkin se, että ellei hän pian saisi ruokaa ja lämpöä, hän siirtyisi suorittamaan tiedonhakuja Taivaan Suureen Tietokantaan.

Ja sitten hän, kuten taktiikkaan kuuluu, törmäsi johonkin, jota hän ensin arveli puuksi, mutta joka lähempien tutkimusten jälkeen paljastui jonkinlaiseksi asumukseksi. Jurtta oli sana joka ensimmäisenä hyppäsi mieleen, vaikka tämä olikin huomattavasti vankkarakenteisempi. Jurtassa ei ollut ikkunoita, eikä ainakaan kovin selkeästi näkyvää ovea, mutta katolta nouseva ohut savuvana viittasi siihen, että joku oli kotona. Laikku koputti kohtaa, joka vaikutti kaikkein ovimaisimmalta, eli vähiten seinämäiseltä. Ja kuinka ollakaan, ovi avautui, mutta pari metriä sivummalta. Sieltä kurkisti vanhimman näköinen mies, jonka Laikku oli koskaan nähnyt. Miehen kasvot olivat kuivat ja ryppyiset, parta pitkä ja liehuva, ja valkoisempi kuin kaikki tämä perhanan lumi jota oli joka paikassa. Mies katsoi Laikkua selvästi kiinnostuneena, ja soi hänelle iloisen yksihampaisen hymyn.

”Mie en osta mittää. Mene pois”, mies sanoi ja paiskasi oven kiinni. Laikku seisoi hetken tuijottaen ja ryntäsi sitten takomaan ovea.

”Minä en ole kauppias! Minä olen tiedonhaun ammattilainen salaisella tehtävällä, ja minulla on kova nälkä ja kylmä ja olen eksyksissä ja yksin ja kähmelöt jahtaavat minua, ja sudet ja haaskalinnut ja peikot ja voisin vaikka vannoa että nuo puutkin katsovat aika pahasti!”, hän vuodatti menemään epätoivoisesti. Tätä jatkui noin kymmenen minuuttia, kunnes ovi avautui taas. Vanha mies kurkisti varovasti oven raosta.

”Vai että kähmelöitä? No tulehan sitten sisään, poikaseni. Siellähän sataa luntakin, saat vielä kuolemantaudin.”

Laikku niiskutti, nyökkäsi ja seurasi miestä sisään jurttaan. Joka oli sisältä jotain aivan muuta miltä ulospäin näytti. Jurtta oli pieni, mutta silti ahdettu täyteen modernia viihde-elektroniikkaa, muun muassa valtava taulu-tv, kaikki mahdolliset pelikonsolit, useampi tietokone, robotti-pölynimuri sekä useita laitteita, joiden käyttötarkoitusta Laikku ei osannut edes arvailla. Vanha mies katsoi hymyillen Laikun ihmetystä.

”Se on ihmeellistä mitä kaikkea netin kautta voi tilata. Eipä miulla vanhoilla päivilläni muutakaan tekemistä oo, ku pelata Tekkeniä .”
Laikku nyökkäili kohteliaasti, mutta hänen ajatuksensa olivat jossain aivan muualla. Hän tuijotti suurta jääkaappia ahnein katsein, hänen vatsansa ilmoittaen samalla äänekkäästi olemassaolostaan. Vanhus virnisti.

”Nälkä? Ota mitä haluat, kyllä miulla ruokaa riittää.”

Laikkua ei tarvinnut kahdesti käskeä, hän suorastaan rynni jääkaapille, avasi oven ja alkoi lappaa kitaansa kaikkea, mitä tassuihinsa sai. Vanhus katsoi häntä hymyillen.

”Pakenit siis kähmelöitä Olet siis Kirjavan kaupungin agentti? ”, tämä kysyi.
Laikku vastasi, tosin pienellä viiveellä, koska hänen suussaan oli kokonainen kana. Hän pureskeli hetken, ja nielaisi sen varsin äänekkäin efektein.

”Kyllä, tarkemmin sanoen olen Kirjastomiehen apuri. Tunnetko hänet?”

Vanhuksen kasvoilla vilahti ovela katse. ”Voisi sitä kai niinkin sanoa. Olen itsekin entinen kirjastolainen. Muutin tänne korpeen eläkepäiviäni viettämään ja ollakseni rauhassa. Aika pian havaitsin, että se oli huono idea, keskellä metsää on meinaan aika pirun tylsää yksin. Susista ei paljon seuraa ole, vaikka käyvätkin aina silloin tällöin korttia pelaamassa. Mutta sitten hommasin netin, on ollut paljon mukavampaa sen jälkeen.”

Laikku nyökkäsi ja söi vähän lisää. Liha alkoi pikkuhiljaa palautua hänen luidensa ympärille. Silloin hän muisti tehtävänsä. Hänen täytyisi saada yhteys Kirjastomieheen.

”Kuule, ei sinulla sattuisi olemaan puhelinta?”, hän kysyi vanhukselta.

Vanhus virnisti ainoa hammas kiiltäen. ”Onhan noita usiampikin. Olisi uusin iLuuri, tai sitten Räntiä 960. Tai vaihtoehtoisesti Pingpong Kalaksi. Jos haluat soittaa, niin anna mennä vaan.”

Laikku kiitti, nappasi jonkun edellä mainituista ja näppäili Kirjastomiehen numeron. Joka ei vastannut. Tyypillistä, on kännykät ja kaikki muut härpäkkeet, mutta Kirjastomies ei ikinä pitänyt niitä mukana. Oli kuulemma epätyylikästä jos puhelin alkoi soida kesken tiedonhakutehtävän. Noh, onneksi oli kakkosvaihtoehto. Vuori-Heisiö vastaisi varmasti. Puhelin hälytti hetken.

”No hei, Laikku tässä”. Puhelimesta kuului äänekästä puheensorinaa ja satunnaisesti ”niinku” ja ”siis”.

”Olen kunnossa, tosin en tiedä missä. Minulla on tärkeää asiaa Kirjastomiehelle, voitko antaa hänelle?” Lisää pälätystä, ja sitten puhelin ilmeisesti siirtyi toisiin kouriin.

”Kirjastomies”, vastasi Kirjastomies.

”No moro, Laikku tässä. Pitkästä aikaa ja niin poispäin.”

”No moro. Onhan tässä hetki vierähtänyt. Olet kunnossa? Sinulla oli asiaa?”

”Kyllä, olen erään ystävällisen vanhuksen jonka nimeä en tiedä luona. Kuule, voitko lähettää jonkun hakemaa-

Laikku lyyhistyi maahan nuijaniskusta taintuneena, ja vanhus poimi puhelimen hänen kädestään kiero hymy kasvoillaan.

”No mutta terve Kirjastomies, muistatko minut?”

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Kuka nyysi avaimen, Kirjastomies?

Pipsa seisoi kirkkaan punaisissa, uudenkarheissa trikoissaan Kartanpiirtäjien aukiolla, lähellä Nollatornia, Kirjastomiehen ja ylimmäisen kirjastotoimenjohtaja Vuori-Heisiön kanssa. He katsoivat suurta patsasta, joka seisoi jylhänä, mutta jäyhänä taivaita tavoitellen. Seremonia oli ollut jäykkä ja virallinen, mutta hän oli silti tavallaan nauttinut siitä. Tosin oli kovasti outoa olla huomion keskipisteenä, tuntemattomien ihmisten hurratessa hänelle. Eiväthän he edes tunteneet häntä. Noh, tärkeintä kuitenkin oli se, että hän oli vihdoin saanut trikoonsa. Niiden mukana ei tullut supervoimia, mutta jotenkin ne tekivät kaikesta...virallisempaa. Ja olivat toki myös todella tyylikkäät. Ja punaiset. Ehkä hän voisi kokeilla laittaa hiuksensakin eri tavalla. Nuttura tuntui olevan muotia täällä päin. Ehkei sentään. Viitta pitäisi kyllä hommata ensi tilassa. Mutta nyt oli jälleen aika palata hommiin.

Patsas oli nimeltään Suuri Tiedonhakija, ja se oli ilmeisesti pystytetty ensimmäisen tietokannan rakentajan muistoksi. Patsas oli vanha ja kulunut, sekä kovasti pulujen suosiossa, mutta silti suhteellisen hyvässä kunnossa. Se esitti miestä- tai naista, vaikea sanoa- jolla oli kainalossaan kasa kirjoja, ja joka kurotti toisella kädellään ylöspäin. Mutta jotain puuttui.

"Siis tolla patsaalla pitäis olla kädessä avain, mut joku ketvele on nyysiny sen!", ylimmäinen kirjastoimenjohtaja Vuori-Heisiö sanoi hiljaa, turhaa huomiota vältellen. "Kerroin immeisille että se on niin ku kiillotettavana, ettei tulis turhia kysymyksiä. Mut veikkaan et aika varmasti joku alkaa siis epäillä jotain jossain vaiheessa", Vuori-Heisiö jatkoi.

"Tämä avain, miksi se on tärkeä?", Kirjastomies kysyi hivellen samalla partaansa viisaan näköisenä, kuten parrakkaat ihmiset usein tekevät.

"No kun tuota, tämä patsas siis esittää koko kirjastolaitoksen perustajaa, Suurta Tiedonhakijaa, jonka nimeä ei sen tarkemmin tiedetä. Aika hassua itseasiassa. Noh, hänellä oli niin ku avain Suureen Tietokantaan."

"Suureen Tietokantaan? Oikeasti!?", Kirjastomies sanoi, vaikuttaen jossain määrin erittäin kiihtyneeltä. Pipsa katsoi kaksikkoa ollen kutakuinkin täysin pihalla. Nyt oli aika esittää Kysymyksiä, jotta saisi Vastauksia.

"Öö, anteeksi, mutta mikä on Suuri Tietokanta?". Vuori-Heisiö katsoi Pipsaan, niin kuin olisi vasta muistanut hänen olemassaolonsa. Aikuiset, ota näistä selvää.

"Suuri Tietokanta on siis niin ku kirjastoalan legenda, myytti, jonka olemassaolosta ei oo varmuutta.  Vain se tiijjetään, et Suuri Tiedonhakija niin ku usko sen olemassaoloon, ja et hänellä oli avain, jonka piti avata se. Ja se avain on nyt niinku kadonnut", Vuori-Heisiö kertoi hiljaisella äänellä ilman huutomerkkejä ja tavanomaista pirteyttään.

"Jos avain oli niin tärkeä, niin miksi säilytitte sitä keskellä kaupunkia kaikkien nähtävillä?", Pipsa jatkoi.

"Koska kukaan ei uskoisi, että se on niin ku oikea avain, eikä katsoisi sitä kahdesti", Kirjastomies vastasi mietteliäänä. Vuori-Heisiö nyökkäsi.

"Nimenomaan. Paras tapa niin ku pitää jotain piilossa, on siis piilottaa se kaikkien nähtäville. Mut siis joku juutas on saanut asian selville."

"Kähmelöt?", Pipsa kysyi. Vuori-Heisiö pudisti päätään.

"Kähmelöillä ei ole niin ku valtaa Kirjavassa kaupungissa. Yksikään ei ole toistaiseksi edes löytänyt tänne. Ei, mie uskon että kyseessä ovat aivan toiset voimat. Voimat jotka vaikuttavat niin ku kaupungin sisällä."

Kirjastomies ja Pipsa vilkaisivat toisiaan. Tämä kuulosti todella pahalta.

"Mitä tarkoitat tuolla?", Kirjastomies kysyi.

"On siis tahoja, jotka haluaisivat viedä kirjastolaitosta toiseen suuntaan. Huonompaan suuntaan.Tehdä yhteistyötä niin ku kähmelöiden kanssa. Tehdä kaikesta maksullista, ja viedä kirjasto pois kaikkien ulottuvilta niin ku harvojen ylellisyydeksi. Siis tehdä kokoelmista yksipuolisia, ja vaikuttaa siten ihmisten saaman tiedon laatuun. Nämä voimat ovat vielä niin ku vähemmistössä, mutta ne vahvistavat valtaansa koko ajan.", Vuori-Heisiö kuiskasi ääni vapisten vilkuillen samalla ympärilleen.

Pipsa mietti hetken kuulemaansa. Jos tuo oli totta, tilanne oli paljon pahempi mitä hän oli ajatellut. Kirjastolainen kirjastolaista vastaan. Ja nyt kun hän ajatteli tarkemmin, seremoniassa oli ollut joitakin vähemmän innostuneita kasvoja.

"Epäiletkö jotakin tiettyä henkilöä tai ryhmää?", Kirjastomies kysyi Vuori-Heisiöltä, joka raapi hetken päätään mietteliäänä.

"Vastustajani viime vaaleissa, tietokantamestari Ozmo "Kalapuikko" Mäki-Hill. Hän ei niin ku pidä miusta, eikä tavastani johtaa Kirjavaa kaupunkia, ja on siis aina vastustamassa kaikkia aloitteitani. Kaikinpuolin epäilyttävä, eikä siis yhtään kiva setä jos miulta kysytään", ylimmäinen kirjastoimenjohtaja sanoi.

"Olkoon se ensimmäinen johtolankamme. Ja sitä myöten myös ainoa tällä hetkellä", Kirjastomies tokaisi. Jos tiedonhaku oli salapoliisityötä, niin Kirjastomies oli kuin Sherlock Holmes ja Hercule Poirot yhdistettynä. Yhtäkkiä jostain alkoi kuulua äärimmäisen pirteää piipitystä. Aika ärsyttävää itseasiassa. Ylimmäinen kirjastotoimenjohtaja Vuori-Heisiö kaivoi taskujaan, tulostaen sieltä kirkkaan vaaleanpunaisen(kuinkas muutenkaan) kännykän. Hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä.

"Laikku niin ku soittaa!"