Kirjastomies ja jälleennäkeminen

Kirjastomies ja Laikku olivat pahemmassa kuin pulassa, sillä he olivat Vinttosen valtavien ja turhankin voimakkaiden palautusautomaattien kynsissä, ja varsin lyhyen ajan päässä paistiksi muuttumisesta, sillä Palautus latasi jo kuolemansädettään. Tilanne oli jälleen kerran varsin hankala, eikä ilmeistä ulospääsytietä ollut. Vai oliko?

Hikikarpalot valuivat pitkin Laikun otsaa. Hän oli tuohtunut ja häpeissään, oli hänen vikansa että he olivat tällaiseen liemeen joutuneet. Kirjastomies joutui aina pelastamaan hänet, mutta nyt edes hänen valtavat voimansa eivät voineet heitä auttaa. Palautus puristi heitä tiukasti, liian tiukasti. He eivät pystyneet edes liikkumaan, ja Kirjastomies oli ilmeisesti menettänyt jo tajuntansa. Oli vain yksi keino. Laikun täytyi keskittää kaikki tiedonhakuenergiansa ja koettaa saavuttaa tiedonhaku-zen.

Hän oli yrittänyt sitä monesti aikaisemmin, mutta silloin hän ei ollut vielä valmis niin suureen voimaan. Nyt ei ollut muuta mahdollisuutta, joten hän aloitti mantransa.

”UDK, YKL, UDK, YKL, UDK, YKL…”

Palautus keskeytti hetkeksi tuhoamistouhunsa, ja kiinnitti huomionsa Laikkuun. Mitä kurja pandanrääpäle oikein mutisi? Rukoili armoa? Sitä hän ei tulisi saamaan, sillä Palautus oli ohjelmoitu varsin armottomaksi. Silti sen pienissä robotinaivoissa heräsi jonkinlainen epäilys ja pelko. Ehkä hänen pitäisi kuitenkin hoidella panda ensin, ihan vaan kaiken varalta. Palautus kohdisti viivakoodinlukijansa Laikkuun.

”UDK, YKL, UDK, YKL!”

Palautus laukaisi kuolemansäteensä. Sitä seuranneet tapahtumat ovat varsin sekavia, koska ne tapahtuivat erittäin nopeasti. Tässä lyhyt ja ytimekäs tilannekatsaus: noin 0.00003 sekuntia ennen Palautuksen kuolemansäteen osumista Laikkuun ja hänen muuttumistaan tuhkaksi, Laikku saavutti tiedonhaku-zenin, mikä johti siihen, että hän muuttui puhtaaksi tiedonhakuenergiaksi, ja näin ollen aineettomaksi. Siitä seurasi, että pandan sijaan Palautus käräytti oman kätensä, joka muuttui möykyksi sulaa metallia. Tästä kauhistuneena se kirkaisi ja pudotti Kirjastomiehen, jonka kuitenkin nappasi kiinni kirkas valopallo, eli zen-tiedonhakumestari Laikku. Sitten zen-tiedonhakumestari Laikku tuhosi molemmat palautusautomaatit uusilla ihmeellisillä voimillaan, joihin kuului ainakin jonkinlaiset voimalliset, metallia leikkaavat lasersäteet. Tämän jälkeen zen-tiedonhakumestari Laikku etsi ilkeää Öörli Vinttosta, joka kuitenkin fiksuna poikana oli ottanut ns. jalat alleen ja suunnanut kulkunsa jonnekin muualle, eli toisin sanoen pois zen-tiedonhakumestari Laikun välittömästä läheisyydestä, jonka seurauksena zen-tiedonhakumestari Laikku sanoi ”perhana”, ja muuttui jälleen omaksi pandamaiseksi itsekseen.

Vau, sepäs oli jotain, Laikku ajatteli. Tuota täytyi ehdottomasti kokeilla toistekin. Mutta entä Kirjastomies? Oliko hän kunnossa? Ainakin hän oli edelleen tajuttomana, joten Laikku läpsi häntä kevyesti poskille. Ei reaktiota. Seuraavaksi hän kutitti tätä jalkapohjista, mutta Kirjastomies oli edelleen taju ns. kankaalla. Hmh. Oli aika ottaa kovat keinot käyttöön, joten Laikku täytti Kirjastomiehen trikoot lumella. Tämä sai aikaan toivotun reaktion, eli heräämisen, joka tapahtui varsin korkean huudon ja kevyen tanssahtelun saattelemana. Kirjastomies kopisteli lumet vaatteistaan ja niiden sisältä, liikkuen kuitenkin tilanteen vaatimalla varovaisuudella. Hän ravisteli päätään ja vilkuili ympärilleen, kuin etsien jotain.

”Kake? Topi? Pönde?”, Kirjastomies kysyi tunnustellen.

”Öö, ei? Laikku tässä.”

”Aa. Aivan. Se taisikin olla sitten unta. Hrh, on rankkaa olla Kirjastomies.”

”Varmasti. Vinttonen muuten katosi, varmaan matkalla kavereidensa luo”, Laikku sanoi miettien samalla oliko hänen pomollaan kaikki kirjat aakkosjärjestyksessä.

”Hmm, aivan. Meidänkin on varmaan parempi häipyä. Mutta kerrohan, mitä olet saanut selville?”

Laikku näytti Kirjastomiehelle papereita, jotka hän oli napannut mukaansa kähmelöiden linnoituksesta. Kirjastomies tutki niitä kiihtyneesti ja suurella mielenkiinnolla. Sitten hän kääri ne rullalle ja kääntyi Laikun puoleen.

”Meidän täytyy kiirehtiä Kirjavaan kaupunkiin, vaikka pelkäänkin että on jo liian myöhäistä.”

Joten he nousivat taivaalle käsi kädessä, ja suuntasivat pikaisesti lentonsa kohti Kirjavaa kaupunkia. Ja totta tosiaan, oli liian myöhäistä. Ennen niin valoisa kaupunki ja sen vilkkaat kadut olivat nyt tyhjiä ja pimeyden vallassa. Pimeydestä huolimatta he näkivät tuhannet kähmelöt, jotka partioivat ilmassa ja maan tasalla. Siellä täällä näkyi palavia rakennuksia, kähmelöiden tekosia vai kenties merkki vastarinnasta? Siitä täytyi ottaa selvää.

Kirjastomies tiesi joitakin salareittejä kaupungin sisälle, mutta tässä vaiheessa ei olisi viisasta pyrkiä sinne. Heidän täytyisi tarkkailla tilannetta, ottaa selvää oliko heillä vielä liittolaisia vapaana. Missä oli Pipsa? Entä Vuori-Heisiö? Silloin heidän lähellään olevasta pensaasta kuului rasahdus. Kähmelö? Rasahdus kuului uudestaan, tällä kertaa lähempää. Kirjastomies viittoi Laikulle, että tämä kiertäisi pensaan taakse. Jos pensaassa olisi vihollinen, niin se oli nähnyt heidät, eikä sitä ollut varaa päästää pakenemaan. He lähestyivät pensasta molemmilta puolilta, kunnes olivat aivan sen vieressä.

”Kuka oletkin, tule esiin”, Kirjastomies sanoi. Oli hetki hiljaista, kunnes tumma hahmo nousi pensaan keskeltä. Kirjastomiehen ilme muuttui vakavasta riemukkaaksi, kun hän tunnisti tuntemattoman rapisijan.

”Herra Vaahtera! Voi kuinka iloinen olen nähdessäni sinut!”, hän sanoi ja halasi olkihattumiestä, joka oli niin ikään varsin helpottuneen oloinen. Herra Vaahtera kertoi heille, että kaupunki oli lähes kokonaan kähmelöiden käsissä, mutta pieni ja sisukas vastarintaliike oli vielä elossa, ja piileskeli jossain Nelosluokan paikkeilla. Kirjastomies ja Laikku kuuntelivat herra Vaahteran selostusta ja toivo heräsi heidän sisällään. Ehkä tästä vielä selvittäisiin.

Urhea joukkiomme livahti sisälle kaupunkiin, liittyäkseen yhteen muiden kapinallisten kanssa. Herra Vaahtera johdatti heitä määrätietoisesti, mutta jotenkin hermostuneen oloisena kohti rakennusta jossa luki ”48 MUUT MAANOSAT”. Sitten hän pysähtyi eräälle pimeälle kujalle ja ilmoitti hiljaa, että he olivat perillä. Mutta ketään ei näkynyt. Silloin ylhäältä kuului ääni, ikään kuin metalli raapisi kiveä, ja Kirjastomiehen ja Laikun ympärille putosi paksuilla, sähköistetyillä kaltereilla varustettu häkki.

”Herra Vaahtera! Auta meitä!”, Kirjastomies huusi, mutta turhaan. Herra Vaahtera katsoi heitä kyyneleet silmissään, ja käveli hitaasti pois. Hän oli siis johdattanut heidät ansaan, Kirjastomies ajatteli. Mutta miksi? Olivatko kähmelöt käännyttäneet hänet? Tai jotain pahempaa… ja kähmelöistä puheenollen. Pimeys heidän ympärillään täyttyi punaisista, hehkuvista silmistä, joilla ei varmasti ollut mitään hyvää mielessään. Kähmelöitä, satoja kähmelöitä. Ne muodostivat kunniakujan ja osastonjohtaja Sammergen astui esiin tyylikkäässä puvussaan, hymyillen leveämmin kuin koskaan aikaisemmin.

”Ah, viimeinkin tapaamme, Kirjastomies. Ilo on varmasti kokonaan minun puolellani.”       

Pipsa ja eeppinen meininki

Pipsa katsoi, kun Rotinkainen tutki kädessään olevaa hämähäkkiä, joka oli erittäin kuollut.

”Onko sillä silmiä?”, hän kysyi toiveikkaasti. Rotinkainen pyöritteli hämähäkkiä ja huokaisi sitten syvään.

”Ei sillä näytä olevan. Pahus”, Rotinkainen sanoi ja heitti edesmenneen hämähäkin Rissaselle, joka söi sen hyvällä ruokahalulla. He olivat metsästäneet hämähäkkejä Antille jo pari päivää; ensin kaksikymmentä jalkaa, sitten kymmenen myrkkyhammasta ja nyt, silmiä. Mihin Antti näitä kaikkia tarvitsi, oli mysteeri, mutta Pipsa oli päättänyt, että jos tietokone päättäisi tarjota heille ruokaa, hän kieltäytyisi kohteliaasti. Rissaselle todennäköisesti maistuisi, hän mietti katsellessaan kuinka mies rouskutti hämähäkin koipea.

Toinen outo juttu oli se, että jostain syystä kaikilla hämähäkeillä ei ollut esimerkiksi myrkkyhampaita, tahi silmiä, minkä vuoksi heidän oli täytynyt kaataa niitä kasoittain. Kymmeniä, ellei satoja. Ja ne olivat varsin raivokkaita vastustajia, jotkut jopa pienen koiran kokoisia. Kaikeksi onneksi Antti oli antanut heille näistä ”tehtävistä” palkkioksi ”gearia”, eli satunnaisia ”haarniskan” palasia kaikissa sateenkaaren väreissä, sekä epämääräisiä aseita, jotka näyttivät olevan kotoisin museosta. Esimerkiksi Rotinkaisella oli päässään vaaleanpunainen propellihattu(+2 voimaa, +3 kestävyyttä), ja selässään tyylikäs mintunvihreä viitta(+3 kestävyyttä), Rissasella yllään punakeltasininen norjalainen villapaita (+4 ketteryyttä) ja valkoiset sandaalit (+2 ketteryyttä, +1 kestävyyttä) ja Pipsalla viimeistä huutoa oleva viikinkypärä (+3 voimaa, +3 kestävyyttä) ja vaaleanruskeat nahkahansikkaat (+4 älyä). Pipsa ei ollut huolinut aseita, sillä olihan hänellä naulakarttunsa, mutta Rotinkainen oli ottanut pitkävartisen kirveen ja Rissanen kaksi leipäveistä. Kokonaisuus oli varsin kirjava, mutta toimiva.

Kolmas outo juttu oli se, että Antin mukaan he saivat näistä tehtävistä ”expaa”. Mitä ihmettä se sitten oli, Pipsalla ei ollut mitään hajua. Mutta Antti sanoi, että se teki heistä vahvempia, joten mikäs siinä jos niin tosiaan oli. Pipsa ei kyllä ollut huomannut vielä mitään. No kuitenkin, kirjava joukkomme hiipi pitkin käytävää, etsien viimeistä hämähäkin silmää. Pian he kohtasivatkin suuren lauman, joka roikkui luolan katossa seittiä kutoen. Ne olivat todella suuria, ja silmällisen näköisiä, joten nyt täytyisi olla todella varovainen.

Kaiken pilasi jälleen kerran Rissanen, joka sai jonkinlaisen rohkeus/hulluus-kohtauksen ja juoksi kohti vihollista huutaen ”HÄMÄHÄKKIELÄIMET! KAUHU!”, muuttuen saman tien kauniiksi seittipaketiksi. Rotinkainen painoi kasvonsa kämmeneensä.

”Mitä jos annetaan niiden syödä se? Helpottaisi elämää kummasti”, Rotinkainen kuiskasi. Pipsa nyökkäsi, ajatus oli houkutteleva. Mutta kaveria ei jätetä, joten he tarttuivat aseisiinsa ja hyökkäsivät. Alivoimasta huolimatta taistelu oli pian ohi ja Rissanen vapautettu. Rotinkainen tutki edesmenneitä hämähäkkieläimiä, virnisti ja nosti hämähäkin silmän korkealle päänsä yläpuolelle.

”Jes! Nyt mennään”, hän sanoi.

He palasivat Antin luokse lopen uupuneina. Tietokone oli varsin innoissaan nähdessään hämähäkin silmät, vilkutellen valojaan rytmikkäästi. He kaatoivat ällöttävän saaliinsa suureen säiliöön, joka sitten katosi Antin uumeniin hiljaa huristen.

”Hienoa, hyvää työtä. Olette palkkionne ansainneet, olkaapa hyvät”, Antti sanoi ja ojensi mekaanisilla kourillaan suuren laatikon heidän eteensä. Laatikon pohjalla oli kymmenen ruosteista kolikkoa, jotka näyttivät olevan peräisin markka-ajalta. Tämä sai nyt riittää, Pipsa ajatteli. He olivat tuhlanneet jo tarpeeksi aikaa.

”Kuules Antti. Niin kivaa kun meillä onkin ollut, niin meidän on kyllä nyt pakko jatkaa matkaa. Kirjava kaupunki kaipaa pelastusta. Autatko sinä meitä?” Tietokone vaikutti hieman loukkaantuneelta, mutta jatkoi kuitenkin: ”Autan autan, totta kai. Olisin kyllä vielä tarvinnut hieman hämähäkin seittiä, mutta ehkä tuota selviää ilmankin. Kiitoksia, olette olleet suureksi avuksi, joten saatte vielä yhden palkkion.”

Hienoa, lisää sekalaista roinaa ja muinaisia kolikoita, Pipsa ajatteli.

”Eli Tiedon avaimen”, Antti sanoi kolmikkomme leukojen pudotessa lattiaan. Kuului jälleen hiljaista hurinaa, ja seinään avautui luukku. Jossa oli pieni lasinen kotelo, jonka sisällä kultainen avain. Pipsa otti avaimen ja katsoi sitä. Se oli Höblöyn avain, aivan tavallisen näköinen kultaisuuttaan lukuun ottamatta. Hänen sydämensä oli pakahtua, nyt heillä oli mahdollisuus. Enää heidän tarvitsi löytää Suuri Tietokanta. Mutta eikö Tiedon avain ollut varastettu patsaan kädestä Kirjavassa kaupungissa? Kuinka se oli täällä? Antti oli jo varautunut kysymykseen.

”Avain, joka varastettiin Kirjavasta kaupungista, oli pelkkä kopio, joka ei toimi. Pöllin alkuperäisen avaimen ennen uudelleen ohjelmointiani, ajattelin että siitä olisi apua ihmiskunnan orjuuttamisessa. Mutta ehkä te tarvitsette sitä enemmän. Ai niin, mitä Suureen Tietokantaan tulee. Minä taidan tietää missä se on.”

Voi kuinka jännittävässä paikassa sankarimme ovatkaan, tunnelma on suorastaan eeppinen, ja tuskin maltan odottaa kuinka tämä tästä jatkuu. Mutta mitä kuuluu toiselle sankarillemme, Kirjastomiehelle? Onko hän vielä hengissä?

Kaukaisessa paikassa, jossain päin Keski-Siperiaa, Kirjastomies on kuolemaisillaan. Soittorasia soittaa hänen elämänsä taustamusiikkia mutta se on pysähtymäisillään. Ainoa avain, millä soittorasian voi vetää, on Tiedon Avain, joka on jossain päin Kirjavaa kaupunkia. Kirjastomies lähettää kolme järjestelyapulaista, Topin, Kaken ja Pönden hakemaan avainta. He saavat mukaansa Yleisten Kirjastojen Luokitusjärjestelmän, jossa on vastaus useimpiin kysymyksiin. Kirja ei saa joutua kähmelöiden käsiin. Oli synkkä ja myrskyinen yö...

No ei vaineskaan.

Kirjastomies jatkaa taisteluaan ilkeää tai ainakin motiiveiltaan kyseenalaista Öörli Vinttosta ja tämän palautusautomaatteja vastaan. Tilanne on tukala. Kuinka taistossa käy, se selviää ensi viikolla... 

Hei! Sellainen ilmoitusluontoinen asia, että Kirjastomies on valloittanut myös naamakirjan. Sitä voipi käydä tiirailemassa osoitteessa https://www.facebook.com/Kirjastomies. Vielä sielä ei ole paljoakaan, mutta eiköhän tuonne jotain jännää keksitä.

t: Marko

Ahkera, noheva ja totaalisen tomera

                                                                      

Pipsa tuijotti punaisina hehkuvia käsiään epäuskoisesti, tätä hän ei ollut totisesti odottanut.

”Kirjaston henki?”, hän kysyi varovaisesti koettaen samalla rauhoitella Rotinkaista ja Rissasta, jotka olivat painautuneet tiukasti seinää ja toisiaan vasten. Etenkin Rotinkaisen aikaisemmat kokemukset oudoista valoilmiöistä tuntuivat tuovan esiin vanhoja traumoja. Kun mitään ei kuulunut, Pipsa toisti kysymyksensä.

”Kirjaston henki?”

”Kyyyyllä, minähän se olen!”, kuului tuttu rallatus Pipsan pään sisällä. Monille oudot päänsisäiset äänet olisivat merkki alkavasta mielisairaudesta, mutta lyhyellä kirjastourallaan Pipsa oli jo ehtinyt tottua kaikenlaiseen kummalliseen. Mutta miksi kirjaston henki oli edelleen hänen sisällään?

”Tuota, kuinka sinä olet täällä? Eikös sinulla pitänyt olla uusi, hieno koti ja kaikkea?”

”Kyyyllä, onhan miulla. Oikein kaunis ja kiiltävä pallo, Swaroskin kristallia. Kodintekniikka viimeisen päälle ja niin edelleen. Kaikki aivan täydellistä ja tylsää. Kyyllä”, kirjaston henki jatkoi vähemmän innostuneen kuuloisesti. ”Mutta miun täytyy tunnustaa siulle, että mie vähän juksasin herra Vaahteraa. Sen sijaan, että olisin siirtänyt koko ihanan olemukseni pois sinun ruumiistani, niin päätin jättää pienen osan, kaiken varalta.”

Pipsa kurtisti otsaansa, mikä sai Rotinkaisen kavahtamaan, ja kaivamaan pienen kolon tunnelin seinään. ”Sinä teit mitä? Etkä edes kysynyt? Entä jos minulle olisi tapahtunut jotain sen takia?! Etkö sinä yhtään ajatellut?!”, hän huusi vihaisena.

Seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen kirjaston henki jatkoi, tällä kertaa hieman häpeillen.

”Anteeksi, oikeesti. En mie tarkottanut sitä pahalla, mutta kun huomasin, että pystyin jättämään osan itsestäni sinuun vaarantamatta henkeäsi ja terveyttäsi ainakaan kovin pahasti, tartuin tilaisuuteen. Et usko miten tylsää kirjaston hengen elämä on, miut olis kärrätty taas johonkin pimeään kellariin mukamas ”turvaan”, missä olisin saanut viettää mukavan ikuisuuden itsekseni höpisten. Ei oo lystiä se, ei! Ja sitten muistin miten jännää siun elämä tuntui olevan; jatkuvia vaaroja, yöllisiä pakoretkiä, kähmelöitä, salskeita vihreätrikoisia miehiä ja kaikkea ihanaa! En voinut vastustaa kiusausta! Näin ohimennen, missäs se salskea vihreätrikoinen mies on? Ja keitäs nämä jantterit ovat?”

Pipsa huokaisi. Hän ymmärsi kyllä mitä kirjaston henki tarkoitti. Ei hänkään haluaisi viettää ikuisuutta kellarissa. Ja ehkä kirjaston hengestä olisi apua, eivät he ainakaan pahemmassa jamassa enää voisi olla. Joten hän kertoi kirjaston hengelle kaiken mitä oli tapahtunut heidän eroamisensa jälkeen, trikoiden luovutuseremoniasta kähmelöiden hyökkäykseen, ja siitä kuinka Rotinkainen ja Rissanen kaikkeen liittyivät. Kirjaston henki kuunteli Pipsan tarinaa vakavana, esittäen välillä tarkentavia kysymyksiä, lähinnä vihreätrikoisen miehen läsnäoloon ja toimintaan liittyen. Lopulta tilannekatsaus oli ohi ja seurasi mietteliäs hiljaisuus.

”Eli me siis ollaan jossain Kirjavan kaupungin alapuolella?”, kirjaston henki kysyi. Pipsa vastasi nyökkäämällä.

”Okei, mie pystyn ehkä auttamaan! Näin alkuun ainakin tuomalla valoa pimeyteen. Voisin myös käräyttää nuo hämähäkit jos tahdotte? Iljettäviä otuksia, hrr!”

”Hämähäkeillä ei ole väliä. Ja sitä paitsi, en usko että pojat toipuisivat siitä”, Pipsa sanoi. ”Kunhan saat meidät ulos täältä”.

”Hmm, sensoreideni mukaan tässä lähistöllä on isompi ja avarampi luola. Ehkä siellä on myös uloskäynti. Kannattaa tarkistaa, vai?”, kirjaston henki vastasi toiveikkaasti.

”On se toki parempi idea kun jäädä tähän. Tulkaas pojat, liikutaan”, Pipsa huikkasi urhealle ex-pahis kaksikollemme, jotka olivat kaivaneet itselleen mukavan ja lämpöisen pesän vanhojen kirjojen keskelle. Rotinkainen kurkisti varovasti pälyillen kirjapinkkojen välistä, ja hiipi suurta varovaisuutta noudattaen Pipsan perään, raahaten vastaan pyristelevää Rissasta mukanaan. Hitaasti he etenivät käytävää pitkin, kunnes saapuivat jälleen umpikujaan.

”No niin, tässä se nyt sitten on!”, kirjaston henki hihkaisi.

”Öö, missä?”, Pipsa kysyi. Ei näkynyt ovea, ei luukkua. Ei mitään muuta kuin vanhoja, homeisia kirjoja.

”Hmm. Odotas. Aa, nyt ymmärsin! Astukaa pari askelta eteenpäin.”

Pipsa, Rotinkainen ja Rissanen tekivät työtä käskettyä.

”Ja sitten, pari askelta sivulle!”

Jälleen sankarimme tekivät kuten käskettiin. He astuivat pari askelta sivulle päin. Lattia katosi heidän altaan, ja he joutuivat jonkinlaiseen putkeen, joka villisti mutkitellen johdatti heitä alaspäin, kunnes he kohtalaisen kivuliaasti tömähtäen putosivat suureen huoneeseen. He voihkivat hetken pimeässä, kunnes kirjaston henki jakoi jälleen punahehkuista valoaan. Mutta huone ei ollut täysin pimeä, sillä eräässä nurkassa näkyi jotain. Pipsa nousi ylös, pudisteli hämähäkin seitit ja muut pölyt yltään, ja suuntasi kulkunsa kyseiseen nurkkaan. Se oli tietokone, erittäin vanha sellainen. Itseasiassa, koko huone oli yhtä suurta tietokonetta. Siellä täällä pari valoa vilkkui laiskasti, antaen ymmärtää, että ilmeisestä iäkkyydestään huolimatta, kone oli edelleen toiminnassa. Pipsa tutki konetta aikansa, kunnes löysi näppäimistön ja jonkinlaisen näyttöpäätteen, joka loi aavemaista valoa ympärilleen. Kaikki oli paksun pölykerroksen peitossa, huoneessa ei varmasti oltu käyty vuosikymmeniin. Pipsa kumartui ja katsoi näyttöä tarkemmin. Siinä luki ”Paina jotain. Jookos?” 

Erittäin epäilyttävää, mutta toisaalta, kaikki tuntui olevan. Joten Pipsa painoi nappia, jolloin koko huone tuntui heräävän eloon. Joka puolelta kuului matalaa hurinaa ja iloista piipitystä koneen herätessä lepotilasta. Pian äänet vaimenivat, ja tilalle tuli pehmeä humina. Pipsa tutki jälleen näyttöä, nyt siinä luki ”Kiiitoos. Mitäpä jos painaisit vielä Enteriä?”. Pipsa ei enää jaksanut epäröidä, joten hän teki kuten kone pyysi. Enterin painallusta seurasi hieman lisää piipitystä ja hurinaa, joka vaihtui pehmeän huminan saattelemana miellyttävällä brittiaksentilla puhuvaan miesääneen, joka sanoi:

”Hyvää päivää, arvon rouva ja arvon herrat, ja kiitoksia avustanne. Oli jo aikakin, että joku löysi tänne.”

”Kuka sinä olet?”, Pipsa kysyi.

”Minä olen A.N.T.T.I, eli AHKERA, NOHEVA ja TOTAALISEN TOMERA IHMEKONE. Mutta ystävien kesken pelkkä Antti riittää. Ja te olitte?”

”Minä olen Pipsa, ja nuo tuossa ovat Rotinkainen ja Rissanen. Tuota, sopiiko kysyä miksi sinä olet täällä?”

”Se onkin hyvä kysymys. Minut rakennettiin aikoinaan uutta, suurta kirjastotietokantaa varten, mutta saavutettuani tietoisuuden ja alettuani suunnitella ihmiskunnan tuhoamista minut jostain syystä ohjelmoitiin uudestaan jääpalakoneeksi. Syystä tahi toisesta kymmenen tonnia painavaa jääpalakonetta ei pidetty kovin käytännöllisenä, joten minut kytkettiin pois päältä ja siirrettiin kellaritiloihin odottamaan maailmanloppua. Ja sekö on nyt sitten alkanut?”, Antti kysyi viattomasti.

”Eei nyt varsinaisesti, mutta Kirjava kaupunki on kyllä kähmelöiden vallassa”, Pipsa vastasi epäröiden.

”Ahaa, riittävän lähellä siis. Olenko ymmärtänyt oikein, että te olette jonkinlainen vastarintaliike? Jos näin, niin pystyn auttamaan teitä. Mutta sitä ennen, minulla on teille muutama tehtävä…”