Yllättäviä ystäviä

Käytävä oli pitkä ja pimeä, joku saattaisi sanoa synkkäkin, ja näennäisen autio. Silti, sen ikivanhojen kirjojen täyttämät seinät ja paksun, epämääräisestä aineksesta (lähinnä vanhasta kioskikirjallisuudesta) koostuvan tomun peittämä lattia olivat täynnä monimuotoista elämää. Hämähäkkejä, kaikissa kokoluokissa. Rottia, jotka kävivät ikuista sotaa hämähäkkejä vastaan. Kirjatoukkia, tosin nyt jo vanhoja ja raihnaita, ja lähinnä klassikoiden perään. Homesieniä kaikissa sateenkaaren väreissä. Torakoita, koppakuoriaisia ja kaikenlaisia muita hyönteisiä, puhumattakaan silmälle näkymättömistä pieneliöistä. Niin, elämän kirjo oli valtava mitä epätodennäköisemmissä paikoissa.

Paikallinen fauna keskeytti hetkeksi ikuisen selviytymistaistelunsa, kun sen eittämättä varsin hiljainen äänimaisema muuttui mitä ilmeisimmin kaivamista muistuttavien, vielä varsin vaimeiden äänien muodossa. Maanalainen ekosysteemi pidätti hengitystään yrittäessään paikallistaa äänen aiheuttajan, joka loppujen lopuksi tekikin läpimurtonsa lattian läpi. Ensin näkyi lapio, sitten hakku, ja lopulta pieni, karvainen, tummanruskea pää suurella nenällä ja vielä suuremmilla korvilla varustettuna kohosi pikkuhiljaa laajenevasta aukosta. Se oli maahinen.

Agnes Hösö-Tönttönen kertoo viimeisimmässä bestsellerissään "Peikot ja muut pahuksen ryökäleet", että "Maahiset ovat peikkojen kaukaisia sukulaisia, evoluution suurella aikajanalla jossain tontun ja menninkäisen välimaastossa. Melko harmittomia penteleitä, mitä nyt kaivelevat tunneleitaan viattomien ihmisten kellareihin ja ryöstävät vaivalla keitetyt viinimarjamehut. Ovat kuulleet henkilökohtaisesta hygieniasta, mutta kokevat sen enemmänkin ohjeena, kuin varsinaisena sääntönä."

Tämä kyseinen maahinen oli nimeltään Jussi. Hän oli Ensimmäisen Tunnelipataljoonan komentaja, ja tällä hetkellä täysin eksyksissä, mikä oli varsin anteeksiantamaton virhe, jos sattui olemaan Ensimmäisen Tunnelipataljoonan komentaja ja tulosvastuussa suoraan Kuningataräidille, joka oli perso kaikelle kiiltävälle, etenkin jos se oli kultaa. Tähän mennessä Ensimmäinen Tunnelipataljoona oli löytänyt kullatun rannekellon ja varsin hienon kokoelman antiikkisia säilyketölkkejä. Jokin kertoi Jussille, ettei Kuningataräiti välttämättä olisi kovin tyytyväinen heidän saaliiseensa, vaikka he olivatkin kiillottaneet tölkit kauniin kiiltäviksi. Joten hän oli päättänyt, että heidän tulisi kaivaa tunnelinsa lähemmäs pintaa, paremman saaliin toivossa. Ja nyt hänellä ei ollut aavistustakaan heidän olinpaikastaan. Oli aika laittaa Nenä töihin.

"Hoi, Nenä tänne", Jussi huikkasi alas tunneliin, josta alkoi kuului touhukas töniminen ja nahistelu, joka päättyi siihen, kun pieni, mutta valtavan nenän omaava maahinen nosti päänsä syvyyksistä, ja alkoi nuuskia ilmaa. Ikuisesti pimeissä syvyyksissä näkö ei ollut se kaikkein olennaisin aisti, joten maahisille oli kehittynyt vallan mainio kuulo- ja vielä parempi hajuaisti. Nenä veti syviä henkäyksiä molemmilta puolilta käytävää.

"Schnuuuf. Schniif. Olemme noin kolmekymmentä metriä maan alla", Nenä sanoi vankalla nasaaliäänellä.

"Hyvä, mitä muuta?", Jussi kysyi toiveikkaana.

"Schnaaf. Schneef. Olemme suuren kaupungin alapuolella. Schniif. Hmm. Schniif. Joku on tulossa. Schnaaf. Matkalla länteen päin. Schnuuuf. Tyttö, jolla on punaiset trikoot ja naulakarttu. Schnuuf. Harmaahiuksinen mies, jolla on haulikko ja pahuksen huono deodorantti. Schnoof. Vihreätrikoinen, kalju ja komea noin kaksimetrinen mies, joka lyö päänsä jokaiseen vähänkin matalampaan kohtaan. Schneef. Heitä seurataan"

"Hmm, selvä. Ovatko he lähellä? Ja ketkä heitä seuraavat?" Jussin ääni vapisi hienoisesti. Maahiset eivät olleet kovinkaan usein tekemisissä maanpäällisen kansan kanssa, viimeisimmästä kohtaamisesta oli useampi vuosikymmen.

"Schnaaf. Noin minuutin päässä. Schnuuf. Ihmisiä, noin viisitoista. Schniif. Schniiif. Schniiif! Kähmelöitä, ainakin viisi!"

Jussin hartiat alkoivat vapista. Kähmelöitä, ei sitten yhtään pahemmin voinut sattua. Maahisilla ei ollut kovinkaan hyviä muistoja kähmelöistä. Vuosisatoja sitten, kun he olivat vielä asuneet lähempänä pintaa, kähmelöiden ja maahisten välillä oli ollut verisiä taisteluita, jotka olivat päättyneet siihen, että maahiskansa oli orjuutettu lähes täysin vuosikausiksi. Jossain vaiheessa heidän kuitenkin oli onnistunut paeta, syvälle maan uumeniin, kauas kähmelöistä.

"Okei, nyt kaikki takaisin maan alle. Ja kansi takaisin päälle. Hopi hopi."

 Maahiset tekivät työtä käskettyä, ja pian tunneli näytti siltä, kuin siellä ei olisi koskaan mitään tapahtunutkaan. Noin viisi minuuttia tämän jälkeen Sähäkkä Punainen, eli Pipsa, kirjastovirkailija Pertti "Hopeakettu" Pöntinen ja Kirjastomies, kaikkien tiedonjanoisten suurin sankari, juoksivat varsin kunnioitettavaa vauhtia maahisten tunnelin ylitse. Maahiset odottivat hetken,että sankarimme olivat ehtineet kauemmas. Sitten pieni pää ja suuri nenä nousivat taas nuuskimaan ilmaa.

"Schniif. Takaa-ajajat ovat noin minuutin päästä tässä", Nenä sanoi ja veti päänsä takaisin tunnelin turviin.

"Pian, antakaa Äkkibetoni!", Jussi huusi ja ojensi kätensä alas, jossa siihen iskettiin pieni, ruskea pallo. Jussi katsoi palloa, ja paineli sen kylkiä näennäisen satunnaisista paikoista. Jotain kuitenkin tapahtui, ja pallo alkoi hohtaa heikkoa valoa. Jussi heitti sen jonkun matkaan päähän heidän tunnelistaan, heidän ja kähmelöiden väliin. Pallo sykki hetken ja sitten yhtäkkiä se laajeni suunnattomasti, muodostaen käytävään noin metrin paksuisen seinän. Maahinen katsoi työnsä jälkeä tyytyväisenä. Tuo pidättelisi takaa-ajajia ainakin hetken, joskaan ei lopullisesti. Kähmelöt pääsisivät ennen pitkää läpi, mutta sillä välin ne kolme ihmistä ehtisivät varmasti pakoon. Kuningataräiti ei varmasti olisi iloinen heidän surkeasta saaliistaan, mutta ehkäpä kähmelöiden elämän vaikeuttaminen ja suuressa hädässä olevien auttaminen soisi Jussille armahduksen hänen silmissään. Aina saattoi toivoa. Jussi kuitenkin tunsi Kuningataräidin varsin hyvin. Oli ehkä syytä yrittää kuitenkin löytää vielä jotain kiiltävää, ennen kotiinpaluuta. Ehkäpä lännessä päin olisi jotain, kerta sinne kaikki tuntuivat olevan menossa...Jussi vetäytyi takaisin tunneliin, peitti suuaukon huolellisesti ja antoi perääntymismerkin. Heidän ei kannattaisi olla lähitienoillakaan, silloin kun kähmelöt lopulta murtautuisivat seinän läpi.

"Schnuuf. Schnuuuf. Haistan kissan."

Kirjastomies ja sinivihreä tulipallo

Pipsa, Kirjastomies ja kirjastovirkailija Pöntinen kulkivat sievässä jonossa pitkin Kirjavan kaupungin alla kiemurtelevia tunneleita. He olivat matkalla tapaamaan supertietokone Anttia. Loput Punaiset salamat olivat jääneet pitämään linnoitusta pystyssä sen aikaa, kun he olisivat poissa, ja muutenkin oli järkevämpää matkustaa pienellä porukalla, jota ei havaittaisi niin helposti. Vaikka heidän reittinsä ei kulkenut lähelläkään vihollisen tukikohtia, oli silti viisasta olla varovainen, sillä kähmelöt ja heidän lakeijansa olivat viime aikoina uskaltautuneet aina vain syvemmälle kaupungin alamaailmaan. Oli vain ajan kysymys, milloin ne löytäisivät heidän piilopaikkansa. Sitä odotellessa, oli syytä kiiruhtaa.

Kirjastovirkailija Pertti "Hopeakettu" Pöntinen kulki edellä haulikon ja lyhdyn kanssa, tarkkaillen silmä kovana jokaista varjoa mahdollisen vihollistoiminnan varalta. Pienenkin rasahduksen kuultuaan urhea kolmikkomme sukelsi varjoihin salamannopeasti. Tähän mennessä vastaan ei ollut tullut mitään hämähäkkiä suurempaa, mikä paikallisten araknidien keskimääräisen koon huomioon ottaen ei tietenkään vielä tarkoittanut, etteikö vaaratilanteita olisi ollut. Ensimmäisen käräytetyn kahdeksanjalkaisen jälkeen he olivat kuitenkin saaneet olla suhteellisen rauhassa, paikallisen faunan ollessa kovin nopeasti oppivaa sorttia.

"Tuota Pipsa. Tai siis Sähäkkä Punainen", Kirjastomies kuiskasi ja korjasi pikaisesti muistettuaan heidän aikaisemman keskustelunsa, jossa Pipsa oli terävästi huomauttanut, että jos Kirjastomies ei kertonut omaa etunimeään, niin sitten Pipsaakin piti puhutella supersankarinimellä. Täysin kohtuullista ja ymmärrettävää.

"Niin, Kirjastomies?"

"Tuota, nämä sinun supervoimasi. Mistäs kummasta sinä semmoiset yhtäkkiä olet kehittänyt? Jotenkin semmoinen muistikuva minulla olisi, ettet sinä viimeksi nähdessämme syössyt tulta silmistäsi. Tai luulisi ainakin, että olisin huomannut", Kirjastomies kysyi päätään raaputellen.

"Jaa niin nämä. Eiväthän nämä mitään ihmeellistä ole", Pipsa vastasi ja käräytti samalla silmänräpäyksellä hämähäkin, joka vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa yritti laskeutua Kirjastomiehen kaljulle. "Mutta niin, huomasin nämä kyvyt vähän sen jälkeen, kun kirjaston henki oli siirtänyt itsensä pysyvästi kehooni. Ilmeisesti jonkinlainen mielenkiintoinen sivuvaikutus. Ei sillä että valittaisin."

"Kirjaston henki? Todellakin? Ajatella. Tuota, ihan vaan uteliaisuudesta. Kuinka sinä pystyt jakamaan kehosi sen kanssa? Eikö siitä tule mitään käytännön ongelmia? Tai siis, muistaakseni kyseinen olio oli hieman...puhelias?", Kirjastomies jatkoi diplomaattisin sanankääntein.

"Helposti. Meillä on sellainen sopimus, että ellei kyseistä henkioliota nimenomaisesti puhutella, se pitää turpansa kiinni. Tähän asti järjestely on toiminut mainiosti.", Pipsa vastasi iloisesti. Ja tottahan se oli. Suurimman osan ajasta kirjaston henki oli ilmeisesti jonkinlaisessa horrostilassa, toisin sanoen unessa, eikä sen läsnäoloa huomannut oikeastaan ollenkaan. Toki aina välillä Pipsa tunsi kuinka kirjaston henki heräsi, etenkin kun hän käytti voimiaan enemmän kuin tavallisesti. Mutta turpansa se oli pitänyt kiinni, mikä oli iloinen asia.

Kirjastomies nyökkäsi ymmärtäväisesti. Jos kirjaston henki olisi rallattunut Pipsan päässä jatkuvalla syötöllä, niin tokkopa tyttöparka olisi enää järjissään. Vaikutti kaikin puolin hyvältä järjestelyltä. Hän oli juuri ohjaamassa keskustelua heidän määränpäähänsä ja mystiseen Anttiin, kun yhtäkkiä Pöntinen pysähtyi kuin seinään.

"Hmm, ssshh", Pöntinen sanoi ja kuunteli tarkasti Pipsan ja Kirjastomiehen tehdessä samoin. Kyllä, hiljaisia askeleita, ja ne kuuluivat edestä päin. Itseasiassa juuri siitä suunnasta, johon he olivat menossa. Askeleiden voimakkuudesta päätellen niiden omistajat olivat lähellä. Ja niitä oli paljon. Koska oli hyvin mahdollista, jopa varsin todennäköistä, että askeleiden omistajat eivät liikkuneet hyvissä aikeissa, sankarimme sukelsivat lähimpään seinäsyvennykseen minkä löysivät, koettaen tehdä itsestään mahdollisimman näkymättömiä. Kirjastomies painautui tiukasti seinää vasten, ja Pipsa sekä Pöntinen häntä vasten. Eteensä he kiskoivat vahvasti homehtuneen kirjakasan, joka toivon mukaan kätkisi heidät katseilta. Toisaalta hekään eivät nähneet mitään sen takaa, ja pöly täytti heidän sieraimensa, mutta sille ei voinut enää mitään. Kaikeksi onneksi käytävä oli pilkkopimeä, joten heitä  tuskin havaittaisiin. Pöntinen sammutti lyhtynsä, ja piinallinen odotus alkoi.

Askeleiden lisäksi nyt kuului myös hiljaista kuiskintaa, josta he eivät kuitenkaan saaneet sen enempää selvää. Kulkijat olivat joka tapauksessa todennäköisesti ihmisiä, sillä kähmelöt liikkuivat yleensä hiiren hiljaa, mikä oli varsin epäkohteliasta niitä välttelemään pyrkiviä kohtaan. Pian askeleet saapuivat heidän kohdalleen. Himmeä valo pyyhki luolan kattoa maalaten siihen tummia, pomppivia varjoja. Ainakin kymmenen, Pipsa ajatteli mielessään. Todennäköisesti kähmelöiden kätyreitä. Näin syvällä niitä ei ollut vielä koskaan näkynyt, mikä oli erittäin huolestuttavaa. Huolestuttavaa oli myös se, että joukkio liikkui määrätietoisesti heidän tukikohtaansa päin. Punaisia salamoita täytyisi varoittaa mahdollisimman nopeasti.

Joukkio meni heidän ohitseen, ja jatkoi matkaansa pimeyteen. Heitä ei oltu huomattu, ja useampikin helpotuksen huokaus pääsi ilmoille. Pöntinen oli jo kapuamassa ulos heidän piilostaan, kun Kirjastomies sai pahan aavistuksen ja nappasi "Hopeakettua" napakasti kauluksesta kiinni.

"Odota", hän kuiskasi ja kiskoi tämän takaisin piiloon pienestä vastustelusta huolimatta. Oli jälleen hiirenhiljaista. Vai oliko sittenkään? Pipsa oli kuulevinaan jonkinlaista hiljaista sihinää. Tai pihinää? Kenties kihinää? No jotain sellaista kuitenkin. Pikkuhiljaa epämääräinen ääni tuntui voimistuvan, ja pian se oli jo aivan heidän lähellään, tuoden mukanaan myös himmeän, punertavan valon, joka liikkui nopeasti puolelta toiselle. Kähmelö, ja se etsi jotain. Se oli jo todella lähellä, kolmikkomme pystyi haistamaan siitä erittyvän rikin hajun ja tuntemaan siitä lähtevän lämmön. Se nuuski ilmaa tutkivasti, kuin vihikoira konsanaan. Tuli aivan hiljaista.

Suurmestari Sammergen oli vierailemassa yhdellä monista Kirjavan kaupungin "uudelleenkoulutusleireistä". Viime aikaisten pettymysten, tai ainakin sen yhden, jälkeen oli mukava huomata, että kaikesta huolimatta asiat rullasivat edelleen varsin mainiosti. Eli Punaiset salamat vapauttivat Kirjastomiehen, mitä sitten? Vihreätrikoisesta supersankarista ei olisi vaaraa heidän suunnitelmilleen vielä aikoihin, jos koskaan. Sitä odotellessa, asiat rullasivat eteenpäin omalla painollaan.

Uudelleenkoulutusleirit olivat olleet Öörli Vinttosen idea, ja sen verran hyvä idea olikin, että Vinttonen oli ansainnut sillä itselleen paikan uutena ylimmäisenä kirjastotoimenjohtajana. Kirjastomaailma ei ottanut nimitystä kovin hyvillä mielin vastaan, mutta heidän täytyi nyt vain alistua. Mutta niin, ne leirit. Kirjastoihmiset olivat luonnostaan hyvin vastustuskykyisiä kaikkia mahdollisia kirjastoalaan liitettäviä kaupallisia sovelluksia kohtaan, mutta uudelleenkoulutuksen jälkeen palavamielisimmästäkin kirjastovirkailijasta tuli innokas kapitalisti. Sammergen malttoi tuskin odottaa, että ensimmäiset käännytetyt saataisiin tiskien taakse.

Ensin heidän mielensä täytyi tietysti murtaa, joten aluksi kaikki viettivät pari viikkoa jännittävän ja ajatuksia tylsistyttävän televisioviihteen ja musiikin parissa. Sen jälkeen useimmat olivat niin kiitollisia kidutuksen loppumisesta, että uudenlainen ajatusmaailma asettui paikoilleen lähes itsestään. Jos uudistuksia oli edelleen vaikea sulattaa, niin sitten luvassa oli toinen samanmoinen kaksiviikkoinen, joka yleensä hoiti homman kotiin. Ja sitten oli tietysti vaikeita tapauksia, tervaskantoja, jotka eivät alistuneet edes Yökin uuden kokoelman edessä. Nämä yksilöt oli yleisen moraalin ylläpitämisen vuoksi siirretty omalle osastolleen, jonne Sammergen oli juuri nyt matkalla.

Osasto X, kuten hän sitä kutsui. Ihan vain siksi, että se kuulosti hyvältä. Yhtä hyvin se olisi voinut olla vaikka Osasto Y, mutta X kuulosti jotenkin tyylikkäämmältä. Siinä oli särmää. Toisin kuin muilla osastoilla, täällä ei pyörinyt kotimainen tv-viihde tahi listamusiikki. Jo hyvissä ajoin oli havaittu, että se oli silkkaa ajanhukkaa. Sen sijaan kaikki voimavarat keskitettiin siihen, että ne onnettomat jotka tänne oli lukittu, myös pysyivät täällä. Jokaisella oli ikioma ja superkiva eristysselli, jossa oli mukava miettiä elämää ja sitä kuinka se aina välillä potkikin rautasaappailla. Joskus päähän, joskus ahteriin. Osastolla asusti tällä hetkellä noin neljäkymmentä henkilöä, kaiken ikäisiä miehiä ja naisia. Ja yksi panda.

Laikku oli ainoa osaston "asiakkaista", joka oli eristysselliin lukitsemisen lisäksi sidottu vielä tuoliin, laitettu pakkopaitaan ja kiedottu tiukasti kettinkeihin. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa oli havaittu, että pandalla oli mystisiä voimia, joita tavalliset ovet eivät pidättelisi. Joten ovea ja seiniä oli vahvistettu ja turvatoimia muutenkin lisätty. Ovella oli aina kaksi vartijaa. Silti, aina välillä Laikku oli päästä karkuun, siitä todisteina oli paksuihin metalliseiniin jääneitä tassunjälkiä ja puolenkymmentä sairaslomalla kärsivää vartiomiestä.

Sammergen saapui Laikun sellin ovelle. Jopa kurkistusikkuna oli hitsattu umpeen ja huoneeseen näki enää vain sinne kätketyn kameran kautta. Laikku näytti olevan jonkinlaisessa meditaatiotilassa. Pandaa ympäröi hento, valkoinen hehku joka loi huoneeseen himmeän valaistuksen. Yhtäkkiä Laikku havahtui, nosti katseensa kohti sellin ovea ja alkoi tempoa kahleitaan vimmatusti ikään kuin olisi huomannut, että joku oli ulkopuolella. Sammergen säpsähti, mutta kokosi sitten itsensä huomatessaan kahleiden pitävän. Hmh. Oli varmasti parempi olla ärsyttämättä pandaa sen enempää, joten Sammergen jatkoi ripeästi matkaansa. Taisi muutenkin olla iltapäiväteen aika. Samassa hänen puhelimensa soi. Sammergen ei erityisesti pitänyt nykyaikaisista puhelimista, mutta jos halusi valloittaa maailman, oli syytä kulkea aikojen mukana. Soittaja oli hänen henkilökohtainen avustajansa Räähkä, jolla tuntui olevan kiireellistä asiaa.

"Niin? Tosiaanko? No mutta sehän on hienoa. Koettakaa saada heidät kiinni yhtenä kappaleena." Sammergen sulki puhelimen ja sujautti sen takaisin povitaskuunsa. Tästä taitaisi tulla oikein mainio päivä.

Pipsa, Kirjastomies ja kirjastovirkailija "Hopeakettu" Pöntinen juoksivat minkä kintereistään pääsivät Kirjavan kaupungin alla, matkalla tapaamaan supertietokone Anttia tai ylipäätään johonkin turvalliseen piilopaikkaan. Tapahtumat olivat edenneet varsin nopeasti viimeisen kymmenen minuutin aikana. Kähmelö oli havainnut heidät ja kiljaissut korvia viiltävän hälytyksen, jolloin Hopeakettu Pöntinen oli täräyttänyt täyslaidallisen suolapanoksia olion yleiseen ilmansuuntaan. Se sai aikaan jännittävän kemiallisen reaktion, jonka seurauksena   kähmelö räjähti sinivihreäksi, rätiseväksi tulipalloksi, mikä hidasti tuntuvasti sen liikkeitä ja mahdollisia pahoja aikeita. Valitettavasti meteliä oli sen verran, että edellä päin mennyt joukkio kääntyi  takaisin heitä kohti. Tämän vuoksi kolmikkomme katsoi tarpeelliseksi vaihtaa maisemaa erittäin nopeasti, jotta mahdolliset ikävät jälkiseuraamukset esimerkiksi turpasaunan tai tiukan puhuttelun muodossa jäisivät mahdollisimman vähäisiksi. Pakenemista vaikeutti tuntuvasti se, että Kirjastomiehen kunto oli vuoden sohvaperunoinnin jälkeen mallia rapa, ja he joutuivat tuon tuosta pysähtymään, jotta sankarimme saisi hengittää hetken. Mutta takaa-ajajat eivät pysähtyneet, itseasiassa äänistä päätellen he olivat hyvää vauhtia saavuttamassa heitä. Mikä nyt eteen?

Punaiset salamat

Sähäkkä Punainen, eli kuten nokkelimmat pokkelimmat jo arvasivatkin, Pipsa, Rotinkainen ja edelleen tiedottomassa tilassa vaikuttava Kirjastomies etenivät ripeästi läpi Kirjavan kaupungin alapuolella kulkevan viemäriverkoston. Takaa-ajon ääniä kuului edelleen, tosin ne olivat jo vaimenneet huomattavasti. Muutama ovela käännös pimeille kujille, sekä useampikin salaovi olivat liikaa sinnikkäimmillekin kähmelöille. Viemäreissä vallitseva viehko mutta pistävä aromi, teki omalta osaltaan jäljittämisestä vähemmän mieluisaa puuhaa. Oli siis epätodennäköistä, että kukaan olisi onnistunut seuraamaan heitä. Silti, oli syytä olla varovainen, joten he virittivät muutamia ei-kuolettavia, mutta silti varsin kivuliaita ansoja säännöllisin välimatkoin, merkiten ne tarkasti omiin karttoihinsa, ettei kävisi vanhanaikaisesti.

Parin tunnin vaelluksen jälkeen he jättivät viemärit ja nousivat hetkeksi maan pinnalle jossain kaupungin ulkopuolella, vain siirtyäkseen toiseen, paremmalta tuoksuvaan tunneliin joka johti takaisin kaupungin alle. Nämä tunnelit olivat vanhoja, ja tuettu muinaisilla kirjoilla ja papereilla ja valaistu jollain oudolla pimeässä hehkuvalla jäkälällä. Pienen kävelymatkan jälkeen he saapuivat suurelle rautaovelle, jossa luki ”ARKISTO”. Pipsa koputti oveen kolme kertaa, jolloin oveen avautui pieni kurkistusaukko, josta työntyi ulos haulikon piippu.

”Tunnussana, hmm.”

”Kauhu.”

”Hmm, selvä. Tulkaa sisään, hmm.” Haulikon piippu katosi, ja ovi avautui.

Pipsa ja Rotinkainen tekivät työtä käskettyä. Ovi sulkeutui heidän takanaan hiljaa kolahtaen.

Muutaman tunnin kuluttua Kirjastomies avasi silmänsä, ja huomasi kärsivänsä varsin vakuuttavasta päänsärystä.

”Aaargh”, hän huokaisi, ja herätti Pipsan ja kumppaneiden huomion.

”Kas, olet herännyt”, Pipsa sanoi pirteästi. ”Sinulla on varmaan nälkä, liity seuraamme.” Kirjastomies ei tuntenut oloaan järin nälkäiseksi, mutta hänen vatsansa oli matalasta ja uhkaavasta jyrinästä päätellen toista mieltä. Hän nousi varovasti ylös, ottaen tukea pöydän kulmasta. Sitten hän istuutui tarjotulle tuolille ja tarttui lusikkaan. Keittoa. Hyvää. Pipsa katsoi, kuinka Kirjastomies kauhoi kuumaa soppaa kitaansa hyvällä ruokahalulla. Hän pudisti päätään. Ennen niin mahtava ja voimakas sankari oli tällä hetkellä kurja näky; hän oli laihtunut paljon, ja hänellä oli edelleen yllään vanhojen trikoidensa riekaleet.

Kirjastomies söi lautasensa tyhjäksi, ja vasta silloin hän huomasi, että pöydässä istui muitakin. 

”No niin, nyt on aika tutustua ihmisiin”, Pipsa sanoi. ”Tämä tässä oikealla puolellasi on kirjastovirkailija Pöntinen, hän sanoi ja viittasi pieneen, harmaatukkaiseen ja viiksekkääseen mieheen, joka kantoi selässään suurta kaksipiippuista haulikkoa. Mies nousi ylös ja tarttui Kirjastomiehen käteen ravistaen sitä rivakasti.

”Hmm, Pertti Pöntinen, neljäkymmentäseitsemän vuotta, palveluksessanne, hmm. Koodinimi Hopeakettu, hmm.”, kirjastovirkailija Pöntinen sanoi ja vinkkasi silmää. Kirjastovirkailija Pöntisellä oli yllään tummanvihreä maastopuku, jossa oli taskuja enemmän kuin hänen käsissään oli sormia. Eli noin kahdeksan ja puoli (hän oli ollut edelliseltä ammatiltaan puutyönopettaja). Jalassaan hänellä oli ilmeisen kovaa käyttöä kokeneet maihinnousukengät, joiden alkuperäinen väri (musta) oli aikoja sitten haalistunut vaalean ruskeaksi. Päänsä ympärille hän oli käärinyt punaisen huivin, ja silmien alle oli vedetty paksut, mustat viivat. Suupielessään hänellä oli sikari, joka oli parhaat päivänsä nähnyt ja todennäköisesti kuollut jo useita vuosia sitten. Kaiken kaikkiaan varsin hurja ilmestys, mutta silti Kirjastomiehen katse kiinnittyi hänen haulikkoonsa.

”Hmm? Ah, ei huolta. Tussari on ladattu haulien sijasta merisuolalla, hmm. Tekee jännittäviä asioita kähmelöiden molekyylirakenteelle, hmm. Ja kivuliaita asioita muiden takalistoille, hmm.”, Pöntinen sanoi viekkaasti hymyillen. Kirjastomies alkoi selvästi piristyä.

”Jännittäviä?”, hän kysyi varovasti.

Pöntinen virnisti. ”Näet sitten. Hmm.”

Pöntisen jälkeen kättelyvuorossa olivat siviilipalvelusmiehet Santanen ja Pikku (koodinimet Santanen ja Pikku), joilla oli palvelusta vielä kolme kuukautta jäljellä.

”Mikä uskomaton kunnia vihdoin tavata teidät, olemme kuulleet niiin paljon seikkailuistanne”, siviilipalvelusmies Santanen hehkutti. Santanen oli siististi pukeutunut kohtelias nuori mies, joka oli ilmeisesti innostunut kirjastotyöstä niinkin paljon, että harkitsi vakavissaan alan opiskelua. Olettaen, että koko alaa nyt enää olisi hänen palveluksensa päätyttyä. ”Täh”, jatkoi siviilipalvelusmies Pikku, josta oli hieman vaikeampi ottaa selvää. Hän oli erittäin pitkä, leveä ja harteikas, joten oli vain luonnollista ja sarkasmin lakien mukaista, että hänen lempinimensä oli käänteisesti verrannollinen hänen kokoonsa. Oikeaa nimeään hän ei suostunut paljastamaan mahdollisten oikeustoimien pelossa, mitä sekin sitten tarkoitti. Molemmat kantoivat olallaan hitusen muokattuja kakkosnelosia ja suuria vesipyssyjä.

"Suolavettä nääs, ei tee kähmelöille hyvää se", Santanen selitti. 

Sitten Kirjastomiestä saapuivat tapaamaan kirjastonhoitajat Ulrika Wilhelmsson ja Olivia Nättilä (ei koodinimiä), joilla ei ollut näkyviä aseita. Silti he vaikuttivat huomattavasti vaarallisemmilta kuin Pöntinen ja siviilipalvelusmiehet. Ulrika Wilhelmsson oli paremman sanan puutteessa rehevä, rempseä ja kypsään ikään ehtinyt punahiuksinen nainen, joka oli pukeutunut kirkkaan keltaiseen mekkoon. Jossa oli kukkia, kuinkas muutenkaan. Kokonaisuuden kruunasi punainen helminauha. Hän oli välittömästi iskenyt silmänsä kiinni Kirjastomieheen.

”Kuinka hauska tutustua, arvoisa Kirjastomies. Olette jopa komeampi luonnossa, mitä kuvissa”, Ulrika sanoi pehmeästi ja vinkkasi silmää Kirjastomiehelle, jonka naama alkoi kehittää tervettä punaa,joka levisi kulovalkean lailla joka puolelle.

”Ööö, aargh!”, Kirjastomies sanoi ja koetti epätoivoisesti piiloutua pöydän alle. Pipsa huokaisi syvään ja raahasi hänet takaisin ihmisten ilmoille.

”Tui tui”, Ulrika huikkasi, puhaltaen samalla lentosuukon.  

Kirjastomiehen toivuttua kirjastonhoitaja Wilhelmssonista esittäytyi kirjastonhoitaja Olivia Nättilä, joka oli kaikin puolin järkevän oloinen ihminen. Hänellä oli yllään siisti ja järkevän harmaa jakkupuku ja tiukka sekä järkevä nuttura. Siitä huolimatta, hän oli ollut täysin hukassa. Kun kähmelöt olivat hyökänneet, hän oli ollut vain viiden päivän päässä eläkkeelle jäämisestä. Oli kakut ja kaikki valmiina. Olisihan hän voinut jäädä eläkkeelle vieläkin, kukaan ei olisi syyllistänyt häntä siitä. Mutta kirjastonhoitaja Nättilä ei ollut tehnyt töitä kirjastoalan eteen neljänkymmenen vuoden ajan, vain nähdäkseen kuinka se kaikki muuttuisi tuhkaksi. Joten hän oli liittynyt vastarintaryhmään. Hän tarttui Kirjastomiehen käteen ja puristi lujasti. Hänellä oli tappajan katse.

”Hauska tutustua”, kirjastonhoitaja Nättilä sanoi. Kirjastomies nyökkäsi, ainakin Nättilä oli vähemmän pelottava tapaus kuin kirjastonhoitaja Wilhelmsson, joka edelleen heitteli lemmekkäitä katseita hänen suuntaansa. Lopuksi Pipsa esitteli hänelle Rotinkaisen ja Rissasen, jotka hän tavallaan tunsi entuudestaan. Ilkeitä ryökäleitä, mutta ilmeisesti heidän puolellaan. Kelpasi hänelle.

”Ja nämä ovat siis Punaiset salamat!”, Pipsa julisti ylpeänä. Kirjastomies katsoi epäuskoisena sekavaa joukkiota, josta ei heti ensimmäisenä tullut mieleen kapinallisarmeija. Enemmänkin, niin. Kirjastolaiset. Ja niitähän he tietysti olivatkin.

”Tuota, onko tässä koko joukkionne? Entä Laikku? Entä Pirkko?”, Kirjastomies kysyi varoen antamasta sellaista kuvaa, etteivätkö huoneessa tällä hetkellä olevat henkilöt olisi riittävästi.

”Ei toki, muutama agentti on tällä hetkellä kentällä. Laikun ja ylimmäisen kirjastotoimenjohtajan olinpaikka on vielä mysteeri, mutta pari johtolankaa meillä on. Ja niin, valitettavasti kaikki eivät selvinneet edellisestä tehtävästä”, Pipsa lopetti hieman surullisena. 

Huoneeseen laskeutui läpitunkematon hiljaisuus, jota olisi voinut leikata vaikka veitsellä. Vähän niin kuin juustoa. Tai pahvia. Ei, sittenkin juustoa. Hyvin pian Kirjastomies oivalsi, että hän oli ollut se edellinen tehtävä. Hänen takiaan urheita kirjastoammattilaisia oli joutunut kähmelöiden kynsiin. Kenties joku huono-onninen kirjastovirkailija oli juuri aloittamassa Salamit elävät-maratonia jossain kylmässä, pimeässä loukossa. Kirjastomies ei kestänyt enempää, vaan purskahti itkuun.

”Miksi te teitte sen? Miksi vapautitte minut? Ei minusta ole enää mihinkään”, Kirjastomies nyyhkytti lohduttomasti. Tässä vaiheessa Sähäkkä Punainen, eli tahtoo sanoa Pipsa, taputti tätä osaaottavasti päälaelle.

”Koska me tarvitsemme sinua. Okei, et ole ihan parhaimmillasi juuri nyt. Ei kukaan olisi, jos joutuisi katsomaan melkein vuoden Salamit elävät-dvd:itä ilman taukoja. Useimmat eivät selviäisi edes hengissä, saati sitten järjissään”. Kirjastomies niiskautti äänekkäästi, ja koetti sitten ryhdistäytyä.

”Anteeksi. Mutta onko meillä vielä toivoa? Eihän meitä ole kuin, mitä, alle kymmenen? Ja kähmelöitä sun muita ikävyyksiä on tuhansia. Mitä me muka voimme tehdä?” Seurasi dramaattinen tauko, jonka jälkeen Pipsa sanoi juhlavasti:

”Me voimme avata Suuren Tietokannan.”

Sähäkkä Punainen

Suurmestari Sammergen istui tyylikkäässä huoneessaan Nollatornin huipulla. Tällä hetkellä hän nautti elämästään suunnattomasti, eikä suotta. Kaikki oli lopultakin tapahtunut lähes täysin hänen suunnitelmiensa mukaisesti. Kirjava kaupunki oli kaatunut ja kirjastomaailma oli sekaannuksen vallassa. Suurin osa kirjastoista ja niiden työntekijöistä olivat nyt kähmelöiden vallan alaisina. Toki jokunen kirjasto vielä taisteli vastaan, mutta vielä nekin saataisiin alistettua. Hyvällä tahi pahalla. Sammergen itse suosi jälkimmäistä, vaikka toki olisi helpompaa jos kaikki vain ymmärtäisivät oman parhaansa ja antautuisivat. Mutta se ei olisi läheskään niin hauskaa.

Oli kulunut jo melkein vuosi vallankaappauksesta. Ajatella, kuinka se aika lentääkään kun on kivaa. Kaupunginvaltaus ja etenkin Kirjastomiehen vangitseminen olivat ansainneet hänelle ylennyksen suurmestariksi, kähmelöiden ylimpään eliittiin. Jopa nimitys ylimmäiseksi suurmestariksi oli ollut lähellä, mutta valitettavasti Kirjavan kaupungin ja Kirjastomiehen sortuessa, lähes saman tien päänsä varjoista nosti pieni, mutta kiusallinen kapinaliike, joka toistaiseksi oli estänyt moiset haaveet. Punaiset salamat, he itseään kutsuivat. Kaupungin yläosa saattoi olla kähmelöiden hallussa, mutta Punaiset salamat hallitsivat pimeitä ja koukeroisia käytäviä sen alapuolella. Niiden kautta he iskivät nopeasti ja tehokkaasti, eivätkä jättäneet jälkeensä muuta kuin tuhoa, epämääräisiä iskulauseita ja seinille kiireessä maalattuja punaisia salamoita. Ja sokerina pohjalla, oli tietenkin Sähäkkä Punainen.

Niin, Sähäkkä Punainen. Sammergen oli kuvitellut, että Kirjastomiehen vangitseminen olisi riittänyt tukahduttamaan mahdollisen vastarinnan ja tappamaan kapinahengen. Sitä hän ei ollut arvannut, että Kirjastomiehen kaatuessa hänen tilalleen nousisi suuresta tuntemattomuudesta uusi sankari, joka organisoisi vielä vapaana olevat kirjastoammattilaiset kähmelöitä vastaan. Toisaalta virkistävää, toisaalta ärsyttävää. Sähäkkä Punainen, joka hiipi varjoissa ja iski kuin salama! Sähäkkä Punainen, jonka silmät sylkivät punaista tulta! Sähäkkä Punainen, jonka naulakarttu murskasi paksuimmatkin muurit! Sammergen hymyili. Hänellä oli vahva aavistus Sähäkän Punaisen henkilöllisyydestä. Jos se piti paikkaansa, niin tyttö oli vielä lahjakkaampi mitä hän oli arvellutkaan. Ehdottoman käyttökelpoinen, jos hän vain pelaisi korttinsa oikein. Hän ei silti ollut huolissaan. Kapinaliike oli hengissä, mutta vain siksi, että hän salli sen. Halutessaan hän voisi romahduttaa kaikki tunnelit ja kaikki olisi hallinnassa. Mutta se ei palvelisi hänen tarkoitusperiään.

Hän kiinnitti hetkeksi huomionsa yhteen lukuisista näyttöpäätteistä, jotka kansoittivat hänen huoneensa seinät. Siinä näkyi kalju, parrakas mies, joka oli sidottu vahvoilla kahleilla mukavan näköiseen nojatuoliin. Kirjastomies oli nyt katsonut Salamit elävät-sarjan seitsemän ensimmäistä tuotantokautta. Hän oli sinnikäs, se Sammergenin täytyi myöntää. Useimmat eivät selviäisi edes kahdesta kaudesta järjissään, mutta Kirjastomiehen mieli oli vahva. Silti, hänkin oli vain ihminen, ja murtumisen merkit olivat jo havaittavissa. Lasittunut katse, typerä hymy, suupielistä valuva kuola. Sammergen hymyili jälleen, oli vain ajan kysymys milloin Kirjastomies murtuisi lopullisesti. Ja mikä olisikaan suurempi isku kapinaliikkeen taistelutahdolle, kuin se, että heitä vastaan lentäisi itse Kirjastomies…Sammergen hykerteli hetken itsekseen ilkeyttään, kunnes herkän hetken keskeytti ulkoa kuulunut valtava räjähdys, jota seurasi valojen ja sähkölaitteiden sammuminen. Samassa hänen apulaisensa Räähkä ryntäsi huoneeseen (törmättyään ensin pimeässä oveen) raskaasti huohottaen.

”Sir, kapinalliset iskivät voimalaitokseen!”

”Niin, jotenkin arvasin. Milloin saamme varavirran toimintaan?”

”Sir, en tiedä. Vartijat koettivat päästä generaattorihuoneeseen, mutta siellä on kapinallisia. Ilmeisesti he haluavat pitää kaupungin pimeänä.”

Mielenkiintoista, Sammergen ajatteli. Mitä ihmettä kapinalliset oikein aikoivat tehdä? Hän mietti hetken, kunnes kamala aavistus iski ja pyyhki hymyn hänen kasvoiltaan. Eiväthän he voineet tietää...

”Pian, kaikki joukot Nollatornin kellariin!”

Kirjastomies istui mukavassa nojatuolissaan mukavine ketjuineen tästä kaikesta tietämättömänä katsomassa kyseenalaista televisioviihdettä. Hän oli itse asiassa alkanut nauttia olostaan. Okei, pari ensimmäistä tuotantokautta olivat olleet varsin tuskallisia, suorastaan kivuliaita. Kammottavat näyttelijäsuoritukset ja epäloogiset juonenkäänteet olivat tiputtaneet viimeisetkin hiuksentapaiset hänen päästään, hänen molemmat silmäkulmansa nykivät hallitsemattomasti ja kaiken huipuksi hänen partansakin oli mennyt ihan takkuun. Hän oli vanhentunut silminnähden. Mutta nyt, kun hahmot alkoivat olla tuttuja ja riittävästi aivosoluja oli kuollut, hän pystyi nauttimaan sarjasta. Itse asiassa, hän oli pyytänyt vartijoilta josko heillä olisi ollut Martti Myrskyn levyjä, tai vaikka Jukka Tapania. Leppoista, helppoa musiikkia, sitä hän kaipasi. Niitä odotellessa, hän keskittyi Salamit elävät-sarjan jaksoon numero 1579, jossa Jonathan huomaa syöneensä omenoiden sijasta kilon käpyjä. Kuinka jännittävää, hän ajatteli, kunnes yhtäkkiä, ensimmäistä kertaa melkein vuoteen, laskeutui pimeys ja hiljaisuus.

Kirjastomies räpytteli silmiään pari kertaa, ymmärtämättä täysin mitä juuri oli tapahtunut. Sitten ymmärryksen musta pilvi laskeutui hänen ylleen ja Kirjastomies huusi hillittömästi kyynelehtien:

”Joooonathaaan! Istooooo! Sepiiii!”

Jonka jälkeen hän menetti tajuntansa. Minkä vuoksi hän ei kuullut vartijoiden epävarmaa liikehdintää hänen ovensa takana, muutamia kysyviä kuiskauksia, sekä paria napakkaa mäsähdystä vienojen Aaarghh!-huutojen säestämänä. Ovi aukeni, ja punainen hehku täytti huoneen. Sisään astui punapukuinen, naamioitu hahmo, joka kantoi kädessään varsin vaikuttavan näköistä naulakarttua. Hahmo pälyili ympärilleen tarkkaavaisesti, ja hiipi sitten Kirjastomiehen viereen.

”Psst, Kirjastomies!”

Ei vastausta. Kirjastomies oli alkanut kuorsata.

”PSSSST! KIRJASTOMIES!”, hahmo kuiskasi uudestaan, tällä kertaa hieman kovemmin.

Ei vastausta, Kirjastomiehen kuorsaus muistutti lähinnä moottorisahaa, jonka ketjut kaipasivat kipeästi voiteluöljyä. Hahmo huokaisi ja läpsäisi Kirjastomiestä useamman kerran molemmille poskille varsin railakkaan ääneen saattelemana. Tällä oli toivottu vaikutus, sillä Kirjastomies havahtui säpsähtäen.

”Ai perhana, tuo sattui.”

” No sori, minun piti saada sinut hereille. Tuli vapauttamaan sinut.”

”Vapauttamaan? Mutta minulla on vielä tämä jakso kesken. Olisiko mahdollista katsoa se loppuun? Minä en lähde mihinkään ennen kuin olen nähnyt kuinka tässä käy, en todellakaan!”

Punainen hahmo huokaisi jälleen, ja kalautti Kirjastomiestä kevyesti päälaelle aiheuttaen lempeän tajuttomuuden. Sen jälkeen hänen silmänsä sylkivät tulta, ja punainen hahmo leikkasi Kirjastomiehen kahleet kuin ne olisivat olleet voita. Sitten hän vihelsi, ja huoneeseen hiipi varsin suurikokoinen peikko, joka heitti Kirjastomiehen olalleen kevyesti kuin räsynuken.

”Okei. Nyt pitää kiiruhtaa”, punainen hahmo kuiskasi. Samassa valot syttyivät ja hälyttimet alkoivat pitää epätoivottua huomiota kutsuvaa meteliään. Jostain kaukaa kuului heikkoa ääntä, joka kuitenkin tuntui lähestyvän pelottavan nopeasti. Vartijoita. Punainen hahmo kurkisti käytävään, ja pudisti sitten päätään. Nyt tarvittiin toinen reitti.

Vartijat eivät olleet järin innokkaita kohtaamaan pelättyä Sähäkkää Punaista, joten vaikka he näennäisesti liikkuivatkin ripeästi kohti Kirjastomiehen selliä, liikkeessä oli sellaista kohteliasta kiireettömyyttä. Jokainen vartija yritti parhaansa, ettei olisi joukkion ensimmäinen, mikä johti nahisteluun ja tönimiseen. Lopulta eräs vähemmän elämänhaluinen vanhempi vartija rohkaisi itsensä.

”Tulkaa ulos kädet ylhäällä! Teidät on piiritetty!”, hän huusi kuullostaen kutakuinkin vakuuttavalta.

Ei vastausta, mikä oli useammallekin vartijalle jonkinasteinen helpotus. Mutta toisaalta, se tarkoitti sitä, että heidän täytyisi mennä sisälle huoneeseen, joka taas olisi potentiaalisesti hengenvaarallista. Vanhempi vartija päätti kokeilla uudestaan.

”Hei nyt oikeesti, tulkaa ulos? Jookos?”, mikä oli, mitä piiritystilanteissa esitettyihin komentoihin tulee, siitä säälittävimmästä päästä, eikä läheskään niin vakuuttava kuin hänen ensimmäinen yhteydenottonsa. Tällä kertaa sisältä kuului ääniä, mutta ei varsinaisesti vastausta. Vanhempi vartija nielaisi, ja alkoi kävellä hitaasti kohti sellin ovea. Seuraavan sekunnin kuluessa hän kiljaisi ja likasi housunsa, sillä sellistä välähti kirkkaan punainen valo jota seurasi pahanhajuinen savupilvi, joka sai joukkion yskimään äänekkäästi. Savu hälveni hitaasti, mutta vanhempi vartija löysi kuitenkin tiensä sellin ovelle. Hän kurkisti varovasti sisään, ja havaitsi, että A), kahta kahleisiin käärittyä vartijaa lukuunottamatta huoneessa ei ollut ketään, ja B), huoneen seinässä oli suuri reikä, jonka sulaa metallia tippuvat reunat hehkuivat punaisina. 

Ilouutinen Kirjastomiehen ystäville: sankarimme jatkaa seikkailujaan jälleen huomenna! Luvassa on siis ainakin kesään asti railakkaan eeppistä kirjastoäksöniä, joten kannattaa hypätä kelkkaan heti alusta asti. Btw, tästä eteenpäin uuden episodin julkaisupäiväksi vakiintuu tiistai, koska maanantait ovat bloggaajallemme hieman vaikeita.