Kohti maailman kattoa

Kirjastovirkailija Pöntinen seisoi keskellä hämärää käytävää, heiluttaen uskollista haulikkoaan villisti nurkasta toiseen. Joku seurasi häntä. Ei. Saalisti oli parempi sana. Pöntinen oli tehnyt asiakaspalvelutyötä yli kaksikymmentä vuotta, joten hän tiesi kyllä eron.Yksinäinen hikikarpalo valui hänen poskeaan pitkin. Hologrammihärpäke oli lakannut toimimasta jo ajat sitten, liian nopeasti. Jos hän vain ehtisi suojaan ennen kuin SE saisi hänet kiinni. Itseasiassa Pöntinen uskoi, että jos SE olisi todella halunnut, SE olisi napannut hänet milloin vain halusi. Ei. SE halusi pitkittää iloaan. Leikkiä. Jostain kauempaa kuului hiljaista kahinaa, mikä sai Pöntisen säpsähtämään. Enää kymmenisen metriä ovelle. Hän päätti riskeerata kaiken ja juosta.

Mutta kelataanpas pieni hetki taaksepäin...

Kirjastomies, Sähäkkä Punainen, eli Pipsa ja kirjastovirkailija Pertti "Hopeakettu" Pöntinen katsoivat valvontakamerakuvaa, jossa näkyi aivan selvästi kissa, joka oli luotettavasti tunnistettu kauan sitten kadonneeksi herra Miauksi. Tämä aiheutti eri yksilöissä erilaisia reaktioita. Pipsa, joka oli ollut herra Miaun omistaja, oli murheen murtama ja tahtoi päästää rakkaan lemmikkinsä heidän bunkkeriinsa, voidakseen sulkea tämän hellään syleilyynsä. Kirjastomies, jonka takalistossa vaikuttavat syvät ja kivuliaat muistot ensimmäisestä kohtaamisesta kyseisen kissaeläimen kanssa alkoivat tykyttää heti kun hän näki herra Miaun, ehdotti hivenen varovaisempaa toimintaa, eli ovien pitämistä tiukasti kiinni. Hän myös kertoi Pipsalle sen, mitä oli Laikulta kuullut. Kirjastovirkailija Pöntinen, joka ei ollut kyseisestä kissaeläimestä koskaan kuullutkaan, ja oli muutenkin enemmän koiraihmisiä, ei ottanut kantaa puoleen eikä toiseen, mutta huomautti kuitenkin, että kissaa ei enää näkynyt. Tämä sai koko poppoon jälleen liimautumaan näyttöpäätteen ääreen.

"Vooi eei, mihin minun pikku hanipupuseni oikein meni?", Sähäkkä Punainen, varjojen punainen liekki sanoi surkealla äänellä.

"Sensorini eivät havaitse ulkopuolella minkäänlaista liikettä", Antti tokaisi.

"Minäpä menen etsimään häntä. Voi pikkuraukkaa, ihan yksin tuolla pimeässä...", Sähäkkä Punainen sanoi ja alkoi kävellä ovea kohti, jolloin Kirjastomies tarttui häntä hartiasta ja pudisti päätään.

"En usko, että se olisi hyvä idea. Emme voi tietää, onko se edelleen kähmelöiden vallan alaisena. Tiedän, että kaipaat lemmikkiäsi, mutta emme yksinkertaisesti voi ottaa sitä riskiä."

Sähäkkä Punainen tuntui lysähtävän kasaan. Pipsa kiskoi naamionsa pois, heitti sen seinään ja nyyhkytti.

"Tiedän että tämä on rankkaa, mutta sinun pitää olla vahva..."

"Enkö minä perhana soikoon ole ollut vahva jo ihan riittävästi?! Enkö minä saa olla koskaan heikko?! Edes yhden perhanan hetken?!", Pipsa huusi ja takoi Kirjastomiehen rintaa silmät punaisina kyyneleistä, jolloin Kirjastomies ja kirjastovirkailija Pöntinen päättivät viisaasti antaa hänelle hieman tilaa, isompia vahinkoja välttääkseen. Niin, oli totta että Pipsa oli vasta kolmetoistavuotias. Viime vuosi oli ollut rankka, heille kaikille, mutta etenkin Pipsalle, joka kaikesta lahjakkuudestaan huolimatta oli vasta aloittelija mitä kirjastoalaan tuli. Kirjastomies rohkaisi mielensä, ja istui Pipsan viereen.

"Hei, anteeksi. Olen sälyttänyt aivan liikaa sinun harteillesi. Minunhan se supersankari pitäisi olla", hän sanoi ja otti Pipsan kädestä kiinni. Pipsa nyyhkäisi, huokaisi syvään ja pyyhkäisi sitten kyyneleet silmistään.

"Ei se mitään, olen pahoillani tuosta pikku purkauksesta. On ollut aika lailla stressiä viime aikoina ja Herra Miaun näkeminen nosti kaiken pintaan...mutta ymmärrän kyllä ettemme voi päästää häntä sisään. Mitä teemme?"

"Meidän pitäisi lähteä etsimään Suurta Tietokantaa, veikkaisin. Ei tämä painajainen muuten lopu", Kirjastomies sanoi. "Mutta kuinka pääsemme täältä ilman, että herra Miau seuraa meitä?"

"Tässä vaiheessa minä voinen olla avuksi", Antti sanoi charmantilla brittiaksentillaan. "Olen kehittänyt tällaisen hassun laitteen, jolla pystyy väliaikaisesti luomaan eräänlaisen hologrammin halutusta henkilöstä. Tai henkilöistä, en ole kokeillut sitä vielä isompiin ryhmiin."

"Kuulostaa hyvältä, käytetään sitä", Kirjastomies sanoi.

"Tietenkin asiassa on yksi pieni mutta..."

Ja se mutta oli ollut, että vaikka laite loi uskottavia hologrammeja, jonkun täytyi silti kantaa sitä mukanaan, jotta harhautus olisi täydellinen. Ja koska Kirjastomies ja Pipsa olivat molemmat tarpeellisia Suuren Tietokannan etsinnässä, oli vain luonnollista, että kirjastovirkailija Pöntisen oli uhrauduttava yleisen hyvän vuoksi. Suunnitelmana oli ollut, että hän johdattaisi herra Miaun vastakkaiseen suuntaan, jolloin Kirjastomies ja Pipsa pääsisivät rauhassa matkaan. Hänen tarkoituksenaan oli mennä lähimpään Punaisten salamoiden sivutukikohtaan suojaan. Valitettavasti, kuten usein käy tällaisissa tilanteissa, hän oli eksynyt suunnasta. Eikä aikaakaan, kun hologrammilaitteen patterit olivat pettäneet. Mutta takaa-ajaja ei ollut luovuttanut, edes petoksen huomatessaan. 

Ja nyt Pöntinen oli vain muutaman sekunnin päässä turvasta. Ehtisikö hän? "Hmm", hän sanoi ja juoksi sitten täyttä vauhtia kohti metallista ovea, joka oli kaikeksi onneksi raollaan. Epäonnisen sattuman kautta hän kompastui viime metreillä maasta töröttävään juureen. Kaikeksi onneksi Pöntinen toipui nopeasti, syöksyi sisään ja sulki oven tiukasti, jääden huohottamaan raskaasti sitä vasten. Hän oli pelastunut, nyt täytyisi ottaa yhteys Punaisiin salamoihin...

"PPPRRRRRRRRRRRRRHHHHHHH."

"Hmm, voi perh-"



Kirjastomies ja Pipsa juoksivat rivakasti vastakkaiseen suuntaan, kohti maanpintaa. 

"Toivottavasti hän selviää, minusta tuntui kamalalle lähettää hänet yksin", Pipsa sanoi hiljaa.

"Samat sanat. Mutta Pöntinen on neuvokas mies, luulisin että hän pärjää", Kirjastomies vastasi.

"Herra Pöntinen on hyvinkin kykenevä pitämään huolta itsestään", vastasi Antti, joka oli välttämättä halunnut heidän mukaansa. Tai, ainakin se osa mikä oli läppärille suostunut asentumaan. Antti oli jättänyt varmuuskopionsa huolehtimaan maailmanvalloituksesta ja tuhoajarobottien tuotannosta hänen poissaolonsa ajaksi. Jos ei voinut itseensä luottaa, niin kehen sitten? 

He saapuivat maanpinnalle yllättävän nopeasti Antin neuvomien oikoteiden ansiosta. Ylhäällä oli valoisa kuutamoyö. Hiirenhiljainen, eikä edes linnunlaulua ei kuulunut. Mutta oli parempi häipyä paikalta ennen kuin joku huomaisi jotain.

"Tiedätkös, mitä jos mennään lentämällä?", Kirjastomies sanoi ja kohosi viitta hulmuten ilmaan. Pipsa hymyili ja tarttui hänen käteensä. 

"Kohti maailman kattoa!"

Kirjastovirkailija Koposen kamala päivä

Oli kaunis, aurinkoinen päivä Siilinjärven kunnankirjastolla. Muutama ihminen istui lehtisalissa lukemassa päivän lehtiä, lastenosastolla riehui pari koululuokkaa tuoden edes hitusen elämän ääniä tähän sivistyslaitokseen ja olipa jokunen asiakas eksynyt aikuisten osastolle dekkarihyllyjä kahlaamaan. Kaiken kaikkiaan täysin normaali päivä kirjastolla. Ainakin tähän asti.

Kirjastovirkailija Koponen, kalju, parrakas ja melkoisen komea mies tarkasti palautuskirjoja ja mietti syntyjä syviä, eli todennäköisesti eilisiä jalkapallotuloksia, kun aseman puoleinen ovi kävi. Sisään astui varsin eriskummallinen vanha pariskunta; noin kaksimetrinen ja todella karvainen rouva, jolla oli päässään kukilla koristettu lierihattu ja yllään elegantti vaaleanpunainen kukkamekko, joka ei kauniisti sanottuna oikein istunut. Kädessään hänellä oli valkoinen Heihei Katti-käsilaukku. Rouva ei myöskään oikein hallinnut punaisilla korkokengillään kävelemistä, vaan huojui joka suuntaan kuin juurestaan laho kuusi keskivoimakkaassa kevätmyrskyssä. 

Hänen miehensä oli puolisoaan noin puoli metriä lyhyempi, laiha ja harmaahiuksinen mies kulahtaneessa, joskus vuosikymmeniä sitten muodissa olleessa puvussa ja suurissa keltasankaisissa aurinkolaseissa. Hänen liikkeensä olivat hallitumpia, vaikkakin mies vaikutti koko ajan siltä, kuin hän olisi halunnut juosta karkuun, mikä toisaalta oli normaalitila avioliitossa elävälle miehelle. Pariskunta jäi vähän matkan päähän lainaustiskistä, ja supatti kiivaasti keskenään. Koponen, joka ei millään muotoa halunnut olla utelias, ainakaan liian näkyvästi, ei kuitenkaan voinut olla kuulematta osaa sananvaihdosta.

"...mmärsitkö? Mä meen kysymään ja sä nyysit..."

"Kauhu! Romantiikka!"

"..rrpa kiinni! Mee ny! Se o yksin!"

Rouvalla oli varsin möreä ääni, Koponen mietti, mikä ei tietenkään ollut mikään ihme tämän koon huomioon ottaen. Harmaantunut herrasmies lähti vastahakoisesti kävelemään kohti aikuisten osastoa, pälyillen välillä lainaustiskiä päin. Rouva puolestaan huojui hetken paikoillaan tasapainoa hakien, kunnes suuntasi kulkunsa kohti lainaustiskiä ja Koposta, joka asetti aivonsa asiakaspalvelu-vaihteelle.

"Hyvää päivää rouva, kuinka voin palvella?", Koponen sanoi kohteliaasti, hymyillen joka sanalla. Rouva, joka ehti pysäyttämään lähes varmalta näyttäneen kaatumisen nojaamalla raskaasti lainaustiskiin väläytti jotain hymyntapaista. Koponen ei ollut varma, mutta hän oli näkevinään torahampaita. Rouvalla oli myös todella suuri nenä ja suuret keltaiset silmät. Pientä karvansänkeä puski hallitsemattomasti joka puolelta tämän kasvoja. Koponen ei voinut olla katsomatta rouvan käsiä, ne olivat valtavan isot ja karvaiset, pitkät terävät kynnet oli lakattu punaisiksi. Ehkä hän oli entinen kuulantyöntäjä jostain päin Itä-eurooppaa, Koponen mietti hiljaa mielessään, kunnes asiakaspalvelu-vaihde otti jälleen hallinnan.

"Niin, voisinko olla avuksi?", Koponen sanoi, tällä kertaa hieman painokkaammin. Lainaustiskillä ei tällä hetkellä ollut jonoa, mutta eihän tähän sopinut lorvimaan jäädä. Tämänkin ajan hän olisi voinut tehdä jotain hyödyllistä, kuten surffata netissä, ei kun siis hakea tietoa tai jotain vastaavaa. Rouva, joka oli ilmeisesti saanut itsensä sellaiseen asentoon, että kaatuminen ei olisi välitön seuraus puhumisesta, väläytti jälleen hampaita täynnä olevan hymyn.

"No tuota kun, mä luin joskus nuorena peikkROUVANA yhen kirjan, niin mä aattelin et oisko teillä sitä kirjaa?"

"Katsotaan, muistatteko kenties kirjan nimeä?"

"En. Mut onks teillä sitä?"

"Tuota noin, vähän enemmän tietoa tarvittaisiin kyllä. Muistatteko kenties tekijää?"

"En. Eikö teillä oo sitä? Voisko sitä kattoo vaikka kaukolainana sit?"

"Ööö, tuota. Muistatteko ylipäätään mitään siitä kirjasta? Aihetta? Kirjoitusaikaa? Oletteko varma,että se oli edes kirja?"

"En. Tai no, semmä muistan et se oli kirjotettu joskus seiskytluvulla. Tai kaheksankytluvulla. Saatto olla yheksänkytluvullaki kun ny tarkemmin aattelen. Aijuu, ja se oli vihree. Tai keltanen. Ehottomasti jonkin värinen, siitä mä oon varma."

Koponen, jonka aivot harkitsivat tällä hetkellä vakavasti itsemurhaa, yritti hymyillä ja etsiä pakokeinoa tilanteesta, joka oli muodostumassa kammottavalla tavalla piinalliseksi. Hän oli juuri ohjaamassa rouvaa tietopalveluun, jotta tämä tiedonhakuongelma ei olisi enää hänen ongelmansa, mutta kaikeksi onneksi rouvan charmantisti harmaantunut aurinkolasipäinen mies, joka oli ollut ties missä, saapui pelastamaan tilanteen, ja ilmaisi neuvokkaalla elekielellä, että olisi aika lähteä. Koponen huokaisi helpotuksesta.

"Jaa tuota, no mä käyn kysymäs sitä kirjaa joskus toiste. Kiitti vaan avusta ja silleen. Sommoro", rouva sanoi ja tarttui miestään kädestä kestääkseen pystyssä edes hetken aikaa. He vaappuivat enemmän tai vähemmän vauhdikkaasti lehtisaliin, jossa rouva istahti raskaasti tömähtäen lähimmälle tuolille.

"Ai perhana nää korot tappaa mut", Rotinkainen sanoi hiljaa ja kiskoi kengät jalastaan. "Okei, saikko sä sen?", peikko kysyi Rissaselta, joka nyökkäsi innokkaasti. "Hyvä. Sit tarttetaan vaan harhautus. Sen mä hoidinki jo eilen. Ootko valmis?" Rissanen nyökkäsi jälleen. "Sit mennään." Rotinkainen kaivoi käsilaukustaan jonkinlaisen sytyttimen, ja painoi pientä punaista nappia.

Tämän jälkeen asioita alkoikin tapahtua varsin vauhdikkaasti. Osa kirjaston läntistä seinää räjähti tuusan nuuskaksi, mikä aiheutti pienimuotoisen paniikin sekä asiakkaiden, että henkilökunnan keskuudessa. Palo- ja kaikki muutkin hälyttimet huusivat suoraa huutoa, tehden tilanteesta entistäkin kaoottisemman. Kirjastovirkailija Koponen, joka ei todellakaan ollut ansainnut mitään tällaista, yritti opastaa väkeä ulos, ja kadota siinä sivussa itsekin varhaiseläkkeelle. Ilmassa oli savua, ääniä ja kauhua. Kaiken tämän sekasorron keskellä kaksi hahmoa hiipi lehtisalista ovelle, jossa luki "VAIN HENKILÖKUNNALLE".

Rotinkainen ja Rissanen heittivät valepukunsa pois, jättäen ylleen vain sen mitä säädyllisyys vaati, mikä ei loppuviimein ole kovin paljon. Nyt täytyi liikkua nopeasti, joten ylimääräiset hepenet olisivat vain tiellä. He juoksivat portaat alas kirjaston alakertaan, ja sitten varastoon. Kaikeksi onneksi siellä ei ollut enää ketään. Varastossa he riensivät ovelle, jossa luki "EI EDES HENKILÖKUNNALLE. MENE POIS. KÄY VAIKKA KAHVILLA". Rissanen kaivoi taskustaan avaimen, jonka oli kirjastovirkailija Koposelta pöllinyt ja työnsi sen lukkoon. Ovi aukesi pahaenteisesti narahtaen, niin kuin tällaisilla ovilla tapana on. Sen takaa avautui himmeän pimeä portaikko, jota valaisi yksinäinen vanha lamppu, joka roikkui katossa. He kapusivat alas varoen askeliaan, sillä portaat olivat vanhat ja ruosteiset. 

Loputtomalta tuntuneen laskeutumisen jälkeen, Rotinkainen ja Rissanen vihdoin saapuivat niin sanotusti pohjalle. Seurasi lisää ovia, aina vaan ponnekkaimmin kielloin varustettuina. Vihdoin he saapuivat käytävälle, jossa Rissanen oli ensimmäistä kertaa kohdannut Kirjastomiehen ja Pipsa, vähemmän ystävällisissä merkeissä. Siellä täällä näkyvistä pimeistä oviaukoista kuului kutsuvia kuiskauksia, jotka houkuttelivat tänne eksyneitä onnettomia lähemmäs. Ne olivat aikoinaan koituneet Rissasen kohtaloksi. Ja nyt hänen täytyi kohdata ne uudestaan. Ja saattaa työnsä päätökseen. Hän käveli vanhasta muistista erään erityisen pahaenteisen oloisen oven kohdalle, tuijotti hetken pimeyteen ja katosi.

Laikku ja pieni, karvainen pää

Ensimmäinen Tunnelipataljoona oli jälleen eksynyt, mikä oli tavallaan saavutus, ottaen huomioon, että he olivat tehneet matkaa vasta vajaan tunnin. Mutta Kirjavan kaupungin alla ei ollut niin helppo liikkua jos tykkäsi tehdä omat tunnelinsa. Vanhojen kirjojen, dinosaurusten ja epämääräisissä olosuhteissa kadonneiden kirjailijoiden fossiileita tuntui löytyvän jokaisen tunnelin varrelta, joten heidän matkantekonsa oli siis erittäin mutkikasta ja hidasta. Tämä huolestutti pataljoonan komentajaa Jussia. Tällä hetkellä pataljoona piti luovaa teetaukoa, ja pähkäili seuraavaa siirtoaan. He joutuisivat taas nousemaan pinnalle. Kuningataräiti ei pitänyt sitten alkuunkaan siitä, että he joutuisivat ihmisten ja kähmelöiden ilmoille. Itseasiassa, ottaen huomioon heidän tähän astiset sekaantumisensa pinnan asukkien asioihin, ja laihan menestyksensä kiiltävien ja kimaltavien esineiden löytämisen saralla, Jussin ura Ensimmäisen tunnelipataljoonan komentajana oli vaarassa jäädä hyvinkin lyhyeksi, ja seuraava etappi olisi varmaankin vähemmän loistokas elämä matonkuteena.

Joten periaatteessa tilannetta ei voinut enää olennaisesti pahentaa, mikä oli ainoa positiivinen sattuma koko sopassa. Lohtua se ei juuri suonut, mutta kannusti riskinottoon. He tarvitsivat nyt lottovoiton. Kirkkaat lasipullot eivät todellakaan riittäisi, nyt vaadittaisiin vähintäänkin kristalleja, mieluiten jalokiviä. Jussin ja Ensimmäisen Tunnelipataljoonan matka oli saavuttanut taitekohdan; tästä se jatkuisi joko ylös tai alas päin. Jussi tunsi kuinka kaksikymmentä silmäparia tuijotti häntä, odottaen että hän tekisi päätöksen, joka määrittäisi heidän loppuelämänsä laadun ja mitä todennäköisimmin myös pituuden. Paineet olivat hirmuiset, mutta Jussi ei ollut johtaja suotta. Hän nousi seisomaan, antoi katseensa kiertää jokaisen pataljoonan jäsenen kohdalla ja osoitti sitten ylös. Pataljoonasta nousi hyväksyvä hyminä, joka muuttui pian kiivaaksi kaivamiseksi heidän jatkaessaan matkaansa kohti pintaa.

Vajaan tunnin työskentelyn jälkeen he alkoivat olla pinnan tuntumassa. Tässä vaiheessa homma muuttuisi vaaralliseksi; ylhäällä olisi ihmisiä ja kähmelöitä. Oli siis syytä olla erityisen varovainen.

"Hoi, Korva tänne!", Jussi huusi. Alhaalta kuului hiljaista tohinaa, kiroilua ja nahistelua, ja lopulta todella suurikorvainen maahinen kömpi ylös ja painoi korvansa käytävän kattoon. Korva kuunteli pitkään ja tarkkaavaisesti, vaihtaen välillä korvaa.

"Kahdenkymmenen metrin säteellä ei ole ihmisiä tai kähmelöitä, sen sijaan laskin neljäkymmentäseitsemän rottaa, kaksikymmentäkolme hiirtä, sataviisitoista muurahaista, sekä punaisia että keltaisia, yhden oravan ja..."

"Selvä, tämä riittää. Kiitoksia Korva. Hakkumiehet, puhkaistaa katto. Ja voisiko Silmä tulla tänne?" Jussi keskeytti ja hätisteli lievästi loukkaantuneen oloisen Korvan pois tieltä. Hakkumiehet astuivat esiin ja rytmikkään nakuttelun jälkeen päivänvalo paistoi maahisteen pimeään tottuneisiin silmiin, aiheuttaen useammankin "Iaargh!"-huudon pataljoonan keskuudessa. Mutta maahiset, vaikka pimeän otuksia olivatkin, tottuivat kuitenkin nopeasti valoon. Se on näitä jänniä juttuja, liittyy jotenkin geeneihin. Jussi vilkaisi nopeasti ulos, siltä varalta, että tuskanhuudot olisivat herättäneet epätoivottua huomiota. Ulkona ei kuitenkaan näkynyt ketään, mikä oli helpotus.

"Noniin, Silmä, tee nopeasti kartoitus lähialueesta. Onko täällä mitään kiinnostavia kohteita? Ja Korva, pidä sinäkin korvat auki", Jussi sanoi. Silmä, mulkosilmäinen ja tavallista karvaisempi maahinen kurkisti varovasti ulkomaailmaan. Välillä kuului pieniä ääniä, ikäänkuin hänen katseensa tarkentuisi johonkin tiettyyn kohteeseen.

"Öö, mä näen vaikka mitä. Taloja, puita, ihmisiä. Mitä mun pitäis näin niin kuin tarkalleen etsiä?", Silmä kysyi silmiään räpytellen.

"Jotain arvokasta. Tuota, onko siellä jotain paikkaa mikä olisi vartioitu todella tarkasti? Siellä saattaisi olla jotain tutkimisen arvoista", Jussi pohti.

"Tuota noin, vartioituja paikkoja on useitakin. Mutta tuolla on yksi rakennus, jota vartioi tuplasti enemmän väkeä. Kähmelöitäkin."

"Hmm, ehkä sitä kannattaisi vilkaista. Oolraiti pojat, jatketaanpa kaivamista!"

Maahiset sulkivat aukon, jonka olivat katuun tehneet, ja alkoivat sitten kaivaa kohti tiukasti vartioitua rakennusta kiiltävien kivien tai muiden vastaavien toivossa. Sitten, kun he olivat kyseisen rakennuksen alla, he suuntasivat tiensä ylös. Oli jälleen Korvan vuoro tehdä tehtävänsä.

"Öö, tuota noin. Yllämme on ilmeisesti lukittu huone. Hmm. Huoneessa on yksi suurempi elävä olento, ilmeisesti ette halua kuulla mikrobikannasta. Öö, en kyllä tiedä mikä otus se on, ei ainakaan ihminen saati kähmelö. Hmm, jotenkin tuommoinen karhumainen. Mustavalkoinen? Kahleissa?"

Jussi mietti kuumeisesti mitä tehdä. Kahlittu mustavalkoinen karhu ei kuullostanut sellaiselta, mistä Kuningataräiti kovin kauheasti innostuisi. Ne asiat joista Kuningataräiti ylipäätään innostui, olivat harvassa. Toisaalta, jossainhan heidän täytyisi pintaan nousta, joten miksei sitten tässä. Ja jos mustavalkea karhuotus oli kahlittu huoneeseen, se oli todennäköisesti kähmelöiden vihollinen, eli potentiaalinen liittolainen. Jussi antoi hakkumiehille käskyn murtautua läpi.

Laikku istui pimeässä huoneessaan painavien ketjujen kahlitsemana ja keskittyi universumin kohinaan, koettaen keskittyä siinä ilmenneeseen uuteen, mielenkiintoiseen vivahteeseen, joka kuulosti aivan siltä, kuin joku koettaisi kaivautua huoneen lattian läpi hakuin ja lapioin. Hän oli myös kuulevinaan hiljaista kiroilua. Erittäin mielenkiintoista ja odottamatonta, hän ajatteli. Pian lattiaan hänen vieressään ilmestyi ohuita halkeamia, jotka sitten laajenivat suuriksi halkeamiksi, ja lopulta miehen, tai tässä tapauksessa maahisen, mentäväksi reiäksi. Reistä nousi pieni, karvainen pää, joku katseli varovaisesti ympärilleen. 

"Jösses. Tuota, päivää", pää sanoi huomatessaan Laikun, joka ei ollut eläessään nähnyt moista otusta. 

"Päivää päivää. Voinko olla avuksi?", Laikku kysyi iloisesti hymyillen. Pieni, karvainen pää tuntui pohtivan hetken, sitten se katosi hetkeksi näkyvistä. Lattiassa olevasta aukosta kuului neuvottelun ääniä, ja pienen hetken jälkeen pää palasi.

"Tuota noin, kyllä. Et sattuisi tietämään missä täällä olisi kiiltäviä esineitä? Jalokiviä, kristalleja, tyhjiä pulloja tai jotain sellaista?", pieni, karvainen pää kysyi varovasti. Laikku mietti hetken.

"Jos päästät meikäläisen näistä kahleista, voidaan etsiä yhdessä?", hän ehdotti.

Pieni, karvainen pää ei ollut odottanut tällaista vastausta. Se vetäytyi taas reiän turviin, josta kuului jälleen kiivasta neuvottelua ja nahistelua. Laikku tarkensi kuuloaan.

"...entä jos se syö meittin...ei ois kivaa" 

"...onneks mä maistun pahalta..."

"...schnaaff, se haisee pahalle..."

"...ite haiset..."

"...nuuh...okei, kuka tunnustaa?...

"...mitkä kynnet....ja näitteks te sen silmät?" 

"...toi ei oo normaalia..."

Sitten kuului huutoa, josta Laikku ei saanut tarkempaa selvää, sekä muutama kovaääninen läpsähdys. Pian pieni, karvainen pää jonka kanssa hän oli keskustellut ja useampi sen vastahakoisempi toveri nousivat ylös aukosta, ja alkoivat hakata Laikun kahleita hakuillaan. Silloin Jussi huomasi huoneen ylänurkassa olevan kameran. Hän ei ollut asiantuntija modernin tekniikan suhteen, mutta hän aavisti, että tästä seuraisi vaikeuksia. Eikä mennyt pitkään, kun hälytyssireeni alkoi huutaa kuin kaktukseen peruuttanut puhveli. Käytäviltä kuului askelia, jotka olivat tulossa lähemmäs. Kahleiden kanssa ahkeroivat maahiset kiristivät tahtia, ja lopulta Laikku oli vapaa. Maahiset hyppäsivät nopeasti takaisin tunnelinsa suojiin.

"Hei kaveri, nyt muuten mennään ja livakasti!", Jussi sanoi Laikuille ja viittoi tätä seuraamaan. Laikku pudisti päätään. Hänen silmänsä ja nyrkkinsä hehkuivat kirkkaan punaisina.

"Minä en lähde mihinkään. Nythän se lysti vasta alkaa."