Suurmestari Sammergen oli huoneessaan Kirjavan kaupungin keskellä sijaitsevassa tornissa, ja katseli mietteliäänä sitä, mitä kaupungissa juuri nyt tapahtui, mikä koostui hänen joukkojensa täydellisestä nöyryyttämisestä, kaikkien vankien vapauttamisesta ja yleisestä sekasorrosta ja kaaoksesta, jotka toisaalta olivat normaaleiksi laskettavia tapahtumia jokaisessa vähänkin suuremmassa kaupungissa. Tilanne oli toisin sanoen hieman huolestuttava hänen tulevia ylennyksiään ajatellen, puhumattakaan joulubonuksista. Mutta kuinka hän olisi voinut ennakoida, että se perhanan panda onnistuu jotenkin meditoimaan itselleen mystisiä itämaisia taistelutaitoja? Tai että joku, vielä tuntematon taho, mutta tunnistamisen jälkeen kovasti satikutia ansaitseva, menisi ja vapauttaisi tämän kahleistaan? Mutta olihan hänkin tehnyt virheitä.
Hän oli ensinnäkin ympäröinyt itsentä avuttomilla uunoilla, jotka eivät perhana soikoon osanneet edes nujertaa yhtä pienen pientä kapinaliikettä, joka kaiken lisäksi koostui kirjastolaisista. Kirjastolaisista! Lukutoukista, jotka istuivat päivät pitkät tietokoneen ääressä kirjojen keskellä, ja joita ei varsinaisesti tunnettu kyvyistään modernin sodankäynnin saralla. Mutta nyt nämä nutturapäätädit ja viiksekkäät sedät villatakeissaan ja liiveissään tekivät hänen saamattomien sotilaidensa elämästä iloista helvettiä, monilla, usein erittäin kivuliaan näköisillä tavoilla.
Hänen olisi myös pitänyt reagoida voimakkaammin Kirjastomiehen vapauttamiseen. Vaikka tämä ei ollut voimiensa tunnossa pitkäaikaisen vankeuden jälkeen, oli hänen vapautumisellaan ollut symbolista arvoa. Kapinalliset olivat saaneet uutta voimaa ja uskoa tekemiseensä. Sammergen löi nyrkillä kovia kokenutta mahonkipöytäänsä, joka sai taas yhden taisteluarven. Hänen silmänsä hehkuivat kuin kekäleet, ja Sammergen huomasi olevansa vihainen. Hän, joka ylpeili sillä, että osasi pitää päänsä kylmänä ja rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa, oli nyt vihainen. Ja se oli niiden perhanan kirjastolaisten vika.
Sammergen marssi huoneen nurkassa kyyhöttävän kassakaapin luo, avasi sen ja otti esiin pienen, punaisen pullon. Hän käänteli sitä ja katseli kuinka sen sisällä oleva paksu, tumma neste liikkui puolelta toiselle, hitaasti kuin etana tervassa. Sammergen huokaisi syvään. Jos jotain piti tehdä, niin oli ilmeisesti parempi tehdä se itse. Hän avasi pullon ja kallisti sitä niin, että yksinäinen tippa aloitti matkansa kohti lattiaa. Paitsi, että kaikkien painovoimalakien vastaisesti se muutti noin puolessa välissä suuntaansa dramaattisesti, ja imeytyi kipakasti sähähtäen Sammergenin kehoon, jolloin tämän yleensä harmahtavan mustaan sävyyn sekoittui hieman punaista. Hänen Armahain pukunsa alkoi myös hennosti savuta reunoistaan. Kyllä, tämän hän hoitaisi itse, Sammergen ajatteli. Ja kaatoi loputkin päällensä.
Samaan aikaan, kun Sammergen leikki pikku kemistiä, Kirjastomies, Pipsa ja Antti saapuivat määränpäähänsä, joka oli korkea, luminen ja aika perhanan kylmä vuorenhuippu jossain päin Himalajaa. Pyhiinvaellusten välttämiseksi emme kerro tarkkaa sijaintia, asiasta kiinnostuneet voivat käydä etsimässä itse. Joka tapauksessa, Antilta saamiensa tietojen mukaan, Suuri Tietokanta sijaitsi juuri tällä huipulla. Tarkkaa paikallistamista vaikeutti sakeneva lumipyry ja se tosiasia, että huippu oli melkoisen suuri. Aikansa huippua kierreltyään he olivat jo valmiita luovuttamaan, mutta silloin he havaitsivat outoa valoa hieman alempana. Kirjastomies lensi lähemmäs havaitakseen, että se oli nuolen muotoinen valotaulu, jossa luki suurilla kirjaimilla "VIISAUKSIA ITÄMAISIA YODALFILTA. RUOKAPALKALLA TYÖSKENTELEN. EI SUNNUNTAIAUKIOLOA". Muiden johtolankojen ollessa enemmänkin kuin vähäisiä, he suuntasivat kohti pientä, pyöreää ovea, johon nuoli osoitti.
Pipsa koputti oveen, jota saapui avaamaan pieni, vihreä ja parrakas mies, joka nojasi itseään noin kaksi kertaa pitempään keppiin. Paino sanalla pieni, sillä mies oli valehtelematta vain hieman yli puoli metriä pitkä ja suunnilleen yhtä leveä. Ja vihreä, joskin hieman harmaaseen vivahtava. Silti, ehdottomasti enemmän vihreään päin suuntautunut. Ja parrakas, sellaisella pitkällä, ohuella, valkoisella ja höntyväisellä tavalla. Miehellä oli myös suuret, suipot korvat, joista kasvavaan karvaan sopi sama kuvaus kuin partaankin, ja kirkkaat, siniset silmät, jotka tarkkailivat heitä kiinnostuneen näköisinä.
"Hyvää päivää, Yodalf olen minä", pieni vihreä mies sanoi. "Viisauksia etsittekö? Oikeassa paikassa olette."
"Tuota, päivää. Itseasiassa, ja tämä saattaa kuullostaa hassulta, haha, mutta etsimme Suurta Tietokantaa? Ette sattumoisin ole nähneet sellaista täällä päin? Sellainen suuri, ja todennäköisesti tietokantamainen", Kirjastomies kysyi. Pienen, vihreän miehen silmät kirkastuivat entisestään ja hänen kasvoilleen ilmestyi ilahtunut kellertävän ruskea hymy.
"Mutta no, tokihan. Suuren Tietokannan vartija minä olen. Yodalf, viimeinen suurista tietokantamestareista", pieni vihreä mies, eli Yodalf sanoi.
"Todellako?", Pipsa sanoi. "No tuota, sehän on vallan mainiota. Olisiko ollut mahdollista, että opastaisitte meidät kyseisen Suuren Tietokannan luo? Meillä olisi hieman kiire", hän jatkoi ja vilkaisi vaivihkaa taaksensa. Herra Miauta ei näkynyt vielä, mutta Pipsa tunsi, että se oli lähellä.
"Miksipä ei? Mutta Yodalf voi ei teitä viedä, kuin portille. Teidän siitä eteenpäin itse on selvittävä. Testiin kuuluu se."
"Testiin? Onko tässä joku testi vielä?"
"Luonnollisesti. Arvolliset ainoastaan saavat Suuren Tietokannan ovesta käydä. Arvollisia jos olette, testi teille helppo on. Mutta riennettävä nyt on, teitä seurataan", Yodalf sanoi ja viittasi pimeyteen. He astuivat sisään pieneen huoneeseen, jota mitä ilmeisimmin ei oltu rakennettu mahdollisten vierailijoiden mukavuutta silmällä pitäen. Kirjastomies ja Pipsa joutuivat kulkemaan kontallaan välttääkseen itsensä telomisen.
"Kattokruunua varokaa, se aitoa kristallia on", Yofald sanoi ja opasti heidät huoneen läpi toiselle ovelle, joka avautui kaikeksi onneksi hieman suurempaan tunneliin, jossa sankarimme mahtuivat jopa seisomaan. Tunneli oli pitkä, ja loivasti ylöspäin kaartava. Pian he saapuivat suureen luolaan, jonka koko viittasi siihen, että koko vuoren huipun täytyi olla ontto. Tai sitten paikan fysiikassa oli jotain pahasti pielessä. Luolan halki kulki ohut, kivinen silta, jonka alla avautui näennäisen pohjaton rotko. Ainakaan pohjaa ei näkynyt, ainoastaan ikuinen pimeys. Sillan toisella puolella näkyi jälleen ovi, heidän määränpäänsä. Ripeästi he alkoivat ylittää siltaa, ensin Kirjastomies ja Pipsa, ja heidän perässään Yodalf, viimeinen suuri tietokantamestari. Noin puolessa välissä ovi heidän takanaan kävi. Herra Miau oli löytänyt heidät.
Tuhannet juoksukilometrit eivät olleet tehneet hyvää herra Miaun turkille; se oli takkuinen ja märkä, ja täynnä kaikenlaisia kasvikunnan tuottamia piikikkäitä asioita, kuten takiaisia ja ohdakkeita. Silti, se näytti vaaralliselta ja voimakkaalta. Herra Miaun silmät hehkuivat kuin kännykän latausvalo pimeässä makuuhuoneessa.
"Anntautukkaaa", herra Miau murisi matalalla äänellä.
"Herra Miau, se olen minä, Pipsa! Etkö muista minua, emäntääsi?", Pipsa huusi kyyneleet silmissään. Hetken näytti siltä, että herra Miau olisi käynyt jonkinlaista sisäistä taistelua, mutta valitettavasti väärä puoli voitti.
"Minnulla ei olle emännttäää, vainn isssäntä. Ssssammergen! Annntauttukkaa, tttai ttteen ttteistä vvviiiilllokkia!"
Tässä vaiheessa Yodalf, joka oli seurannut tilannetta kiinnostuneena astui esiin. Hän käveli herra Miauta päin, pää pystyssä ja korvat hennosti heiluen.
"Te menkää. Vielä kun ehditte. Tämän hoidan minä", hän sanoi ja kohotti keppiään.
"Mennnee poisss tieltttä, vvvanhuss. Hhhheidät mmminnnä tttahdddonnn", herra Miaun sanoi ja naksautti kyntensä esiin sellaisella äänellä, joita yleensä kuulee elokuvissa, joiden tekijöillä on ollut aivan liikaa intohimoa kehittää ääniefektejä sellaisille asioille, joilla ei sellaista ole. Ihan vain draaman vuoksi. Herra Miau loikkasi kohti Yodalfia, joka iski sauvansa kivisiltaan sellaisella voimalla, että koko luola tuntui tärähtävän.
"TÄSTÄ ET KULJE!", Yodalf huusi, ja silta herra Miuan alta romahti kohti alla aukeavaa kuilua, vieden kissan mukanaan. Yodalf jäi hetkeksi katsomaan alas ja kääntyi sitten kohti Kirjastomiestä ja Pipsaa, jotka eivät olleet liikahtaneetkaan.
"Paetkaa, hölmöt. Takaisin se tulee vielä. Silloin te täällä ette olla halua. Ovesta kulkekaa, älkääkä taaksenne katsoko.", hän sanoi ja kaivoi taskustaan pienen kirjan, jonka hän heitti Pipsalle.
"Käytä YKL:ää, Pipsa. Käytä YKL:ää. Se muista. Nyt mennä teidän täytyy."
Kirjastomies ja Pipsa, nyökkäsivät, ja avasivat oven. Sen sisällä ei näkynyt muuta kuin kirkasta valoa. He astuivat ovesta pienen humahduksen saattelemina. Ovi sulkeutui heidän takanaan hiljaa naksahtaen, jättäen Yodalfin yksin. Tai sitten ei.
Katkenneen sillan päähän ilmestyi ensin yksi, sitten toinen tassu täynnä teräviä kynsiä, jotka raahasivat ylös loputkin kissasta. Joka oli erittäin vihainen. Yodalf katsoi herra Miauta rennosti hymyillen. Hän oli elänyt hyvän elämän, lähinnä siksi, ettei ollut koskaan huolehtinut mistään. Asioita tapahtui, ja niistä joko selvittiin tai sitten ei. Jos hän kuolisi nyt, niin hän olisi sitten kuollut. Siinä kaikki.
"Pyykit minulla koneeseen jäi. Ne voisinko noutaa?"
Herra Miaun kurkusta kuului ääni, jonka alkuihminen historian aamuhämärässä oli yleensä yhdistänyt välittömään kuolemaan hyvin väkivaltaisella tavalla. Mutta Yodalf ei ollut alkuihminen. Itseasiassa hän ei ollut edes ihminen, kun nyt ihan tarkkoja ollaan. Hän virnisti, ja kaivoi vyöltään lyhyen kapulan, joka pienellä ranneliikkeellä muuttui valomiekaksi. Hän heilautti sitä pari kertaa rennosti. Herra Miau sähähti ja loikkasi.
keskiviikko 24. huhtikuuta 2013
perjantai 5. huhtikuuta 2013
Kirjastomies ja eeppiset käänteet
Kirjavan kaupungin ylle oli laskeutunut hämärä, mikä tarkoitti sitä, että monenlaiset yön eläjät olivat kaivautuneet esiin koloistaan, ja alkoivat tehdä asioita, jotka eivät kestäneet päivän valoa. Tähän joukkoon kuuluivat myös Punaiset Salamat, jotka hiipivät äärimmäisen hiljaa ja vartijoita vältellen läpi Kolmosluokan, kohti Vitosluokkaa, jossa sijaitsi yksi kähmelöiden useista vankileireistä. Heidän kohteenaan oli leirin keskellä oleva parakkirakennus, johon mitä ilmeisimmin oli vangittu useita kirjastolaisia, jotka eivät olleet alistuneet kähmelöiden hirmuvallan alle.
Terho Vainola, kirjastoautonkuljettaja, johti raskaasti erinäköisillä astaloilla aseistautunutta Alfa-ryhmää, johon kuuluivat hänen lisäkseen siviilipalvelusmiehet Santanen ja Pikku. He koettivat päästä leirin eteläpuolelle. Ainakin päällepäin kevyemmin aseistettu, mutta erilaisissa valaistusolosuhteissa metallisesti välähtelevä Beta-ryhmä, johon kuuluivat kirjastonhoitajat Nättilä ja Wilhelmsson, hiipi puolestaan leirin pohjoispuolelle.
Kaikki sujui kuin rasvattu; he olivat yllättäneet ulkopuolella vartioineet peikot ilman suurempaa hälyä ja verenvuodatusta, mitä nyt kirjastonhoitaja Wilhelmsson oli hieman innostunut. Peikko toipuisi kuitenkin lähes entiselleen, eikä kukaan muutenkaan tarvinnut kahta korvaa. Nyt siviilipalvelusmies Santanen työskenteli hälytyslaitteiden parissa muun joukkion odottaessa hänen merkkiään. Hetken näperrettyään pihtien ja meisseleiden kanssa, hän kirosi ja viittoi siviilipalvelusmies Pikun avukseen. Pikku, jonka lähestymistapa murtovarkauden herkkään taiteeseen oli vähemmän hienotunteinen, otti lekan ja murskasi viattoman hälytyshärpäkkeen yhdellä napakalla, mutta äänettömällä huitaisulla.
He murtautuivat sisään. Parakki oli noin viisikymmentä metriä pitkä, ja kymmenen leveä. Sen keskellä kulki valaistu käytävä, jonka varrella oli noin kaksikymmentä erikokoista selliä. Sisällä ei näkynyt vartijoita, sen sijaan pari kameraa valvoi järjestystä, mikä oli luonnollisesti ongelma. Kuten todelliset kirjastoammattilaiset, he tuhosivat kamerat nopeasti, mutta ei menisi pitkään, ennen kuin joku huomaisi mitä oli tapahtunut. Ehkä lisää vartijoita oli jo matkalla. Aikaa ei ollut hukattavaksi, joten Punaiset Salamat alkoivat vapauttaa riutuneita kirjastoammattilaisia selleistään. Oli sitten aivan toinen juttu kuinka he saisivat koko lauman turvaan, mutta kuten kaikissa hyvissä suunnitelmissa, se oli sitten sen ajan pulma, joka todennäköisesti ratkeaisi suuntaan tai toiseen lähes itsestään.
Oli jäljellä enää muutama selli, eikä vartijoita vieläkään näkynyt. Punaiset Salamat alkoivat jo tuntea toiveikkuuden vapisevan kyyhkyn heräävän sisällään, kunnes yhtäkkiä kaikkein taaimmaisesta sellistä alkoi kuulua hälytyslaitteen railakas pirinä. Ei hyvä, Punaiset Salamat ajattelivat kuin yhtenä miehenä, tai naisena, ja alkoivat opastaa kirjavaa joukkoaan ulos. Liian myöhään. Ovet aukesivat molemmin puolin parakkia, ja sisään marssi kymmeniä hampaisiin asti aseistettuja peikkoja, ihmisiä ja kähmelöitä. Punaiset Salamat olivat loukussa, mutta he eivät luovuttaisi taistelutta. He keräsivät vapautetut vangit keskelle käytävää, ja muodostivat tiiviin puolustumuurin heidän ympärilleen.
Silloin viimeisestä sellistä, siitä jossa hälytys oli lauennut, kuului matalaa murinaa, joka voimistui hetki hetkeltä.
Tämä kiinnitti vartijoiden huomion siinä määrin, että Punaisten Salamoiden ja voipuneiden kirjastolaisten joukkion onnistui taistella tiensä ulos parakin etelänpuoleisesta ovesta. Pihalla odotti lisää vartijoita. Itseasiassa, koko piha oli täynnä niitä. Tämä olisi omiaan aiheuttamaan epätoivon tunteita itsekussakin, mutta useista ala-asteiden pihoilla käydyistä taisteluista selvinnyt kirjastoautonkuljettaja Vainola tarttui tiukasti nauloilla varustettuun pesäpallomailaansa ja syöksyi kohti lähintä kähmelöä huutaen kuin syötävä. Tämän jälkeen homma muuttuikin hieman jännittäväksi.
Ensiksikin parakin katto, joka oli paksua karaistua terästä ja painoi useamman tonnin, lensi noin kolmekymmentä metriä ilmaan jonkinlaisen oranssin säteen saattelemana ja laskeutui jonnekin Nollatornin liepeille rusentaen alleen pari pientä taloa. Seuraavaksi taivaalta laskeutui olio, joka tarkempien tutkimusten jälkeen osoittatui pandaksi, joskin erityisen pahansisuiseksi sellaiseksi. Tämä loi jonkin verran hämmennystä kähmelöjoukkojen keskuudessa, mutta hämmennys muuttui pakokauhuksi, kun panda, jonka jokainen lienee tässä vaiheessa tunnistanut vanhaksi ystävämmeksi Laikuksi, kääntyi heidän puoleensa ja alkoi huutaa; "KAMEHAME...HA!!!"
Seurasi valtaisa, alkuvoimainen pamaus joka poltti kähmelöt tomuksi ja peikkojenkin karvapeite kärsi, loput otuksen lensivät kuka minnekin Laikun käsistä singonneen energiasäteen viskomina. Tämä puolestaan loi sen verran lisähämmennystä, että Punaiset Salamat kokivat tilaisuutensa tulleen, ja ottivat ns. jalat alleen mahdollisimman nopeasti. Mutta koska onnellinen loppu olisi draaman kaaren ja juonenkulun kannalta ongelmallista, juuri silloin maa alkoi järistä ja läheisten rakennusten seinät murtua kuin piparkakkutalo pikkujouluissa. Metalliset kädet, jalat ja muut ulokkeet työntyivät esiin betonisten tornien sisältä, paljastaen neljä valtaisaa jättiläisrobottia, joiden kohteena oli Laikku, tuo tiedonhaun super saiyalainen. Punaiset Salamat ja vapautetut kirjastolaiset pysähtyivät ja jakoivat merkitseviä katseita. Tuossa hetkessä kaikki vanhat riidat, kähvelletyt keksit ja tiskissä surffailut annettiin anteeksi. He olivat kaikki yhtä. Kirjastolaisia, henkeen ja vereen. He tarttuivat aseisiin. Pakenemisen aika oli ohi. Taistelu Kirjavasta kaupungista oli alkanut.
Sillä välin kun Punaiset Salamat, sekava joukkio kirjastoammattilaisia ja itsensä pitkän etsinnän jälkeen löytänyt Laikku kylvivät tuhon siemeniä Kirjavassa kaupungissa, Rissanen heräsi. Pikaisen tarkistuksen jälkeen hän totesi, että hänellä oli yhtä paljon raajoja kuin ennenkin, mikä oli aina hyvä merkki kun heräsi vieraassa paikassa. Etenkin, kun paikka oli näin kummallinen.
Hän leijui jonkinlaisessa virtuaalitodellisuudessa, jossa ei ollut ylä- eikä alapuolta, vain villisti virtaavia hopeisia ja kultaisia tietovirtoja, jotka ympäröivät Rissasen joka puolelta. Vanhaa ja uutta tietoa, kadonnutta ja uudestaan löydettyä. Ne huusivat häntä, anoen järjestystä. Rissanen tunsi paikan, koska oli ollut siellä aikaisemminkin, ennen kuin oli onnistunut pakenemaan. Tietokantalimbo.
Tietokantalimbo, joka imi sisäänsä varomattomia ja kokemattomia tiedonhakijoita, jotka upposivat liian syvälle tiedon syviin ja vaarallisiin jokiin. Näiden jokien pohjissa ui suuria kaloja, joilla oli aivan liian suuret ja terävät hampaat. Harvat olivat sieltä paenneet, ainakaan kokonaisina. Edes Rissanen ei ollut selvinnyt naarmuitta, sillä hänen silmänsä olivat täällä jossain. Hän huokaisi syvään ja käveli olemattomia pintoja pitkin näennäisesti satunnaisiin suuntiin, kunnes saapui pienen pöydän äärelle. Pöydällä oli erittäin vanha tietokone, ilmeisesti jostain pimeältä yhdeksänkymmentäluvulta. Hän istahti tuoliin, joka nitkahti hänen painonsa alla ja kytki koneen päälle. Se piippasi äänekkäästi, ja sitten kuului kumea ääni.
"TERVETULOA TAKAISIN, HERRA RISSANEN. JATKATTEKO SIITÄ MIHIN JÄITTE?"
Rissanen nyökkäsi, ja tyhjyys hänen ympärillään täyttyi kirjoista. Niitä oli satoja, ellei tuhansia. Hänen täytyisi luetteloida ne kaikki, ennen kuin hän pääsisi pois. Jos sittenkään. Kaikeksi onneksi oleskelu kirjastoammattilaisten läheisyydessä oli opettanut hänelle muutaman niksin. Rissanen virnisti, kaivoi taskustaan muistitikun ja aloitti työskentelyn.
Rissasen hoitaessa vanhoja rästejään, Rotinkainen oli palannut takaisin ylös kirjastoon, jossa oli tapahtunut kummia. Kähmelöt olivat iskeneet, ja vieneet mukanaan lähes koko henkilökunnan, ilmeisesti kirjastovirkailija Koposen kirjaston blogiin kirjoittamien kumouksellisten tekstien vuoksi. Tämän vuoksi kirjastoa pyöritti kahdestaan paikan siivooja sekä talonmies, joilla oli vähemmän yllättäen suuria ongelmia. Rotinkainen käveli tietopalvelutiskille, jossa siivooja yritti suorittaa vaativaa tiedonhakua villasukkien kulttuurihistoriasta ja uusien kutimien vaikutuksesta kantapäiden sosiaalipolitiikkaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Asiakas, joka ilmeisesti oli sitä sukupolvea joka oli tottunut saamaan kaiken heti ja nyt, oli silminnähden närkästynyt ja valitti suureen ääneen nykysukupolven ammattitaidon puutetta.
Kirjaston talonmies puolestaan yritti epätoivoisesti etsiä hyllystä Agnes Hösö-Tönttösen uusinta kirjaa "Tiedonhaku for dummies: Aakkoset A:sta Ö:hön", mutta hänenkään urakkansa ei vaikuttanut etenevän kovinkaan mallikaasti, ja hän olikin siirtynyt tiedonhaussa korkeammalle asteelle, eli hakkasi päätään rytmikkäästi seinään. Rotinkaisen aivosolut raksuttivat kiivaasti. Hän oli aina valmis koettamaan uutta uraa, hän oli pyörinyt kirjastoihmisten parissa melkein vuoden, ja oli tottakai oppinut sitä sun tätä. Rotinkainen näki valtatyhjiön ja oman paikkansa siinä. Ja se oli korkealla. Mutta sitä ennen, hänen täytyisi huolehtia vartijoista. Tai vartijasta. Vartija, joka oli noin kolmekymppinen nuori mies, seisoi lehtisalin lasiseinän edessä kädet puuskassa, näyttäen valppaalta tai ainakin yrittäen, vaihtelevalla menestyksellä. Tällä hetkellä kaiken hänen huomionsa vei nenästä löytynyt kohtuullisen suuri vihreänkellertävä klöntti, joka teki uhkaavasti matkaa kohti vartijan suuta. Rotinkainen, jolla oli yllään hienostoleidin valepukunsa, horjui korkkareillaan pahaa aavistamattoman vartijan välittömään läheisyyteen.
"Hyvää päivää, voinko olla avuksi?", vartija kysyi kohteliaasti pyyhkäisten samalla klöntin housunlahkeeseensa.
"Päivää päivää. Tota noin, ookko harkinnu alanvaihtoa? Tai kenties eläkettä?" Rotinkainen sanoi.
"Mitä? Enhän toki, viihdyn työssäni mainiosti. Ja sitä paitsi, olen vasta täyttänyt kolmekymmentä, joten eläkeikäänkin on vielä aikaa, hyvä rouva", vartija vastasi edelleen kohteliaasti.
"Noniin, luonnollisesti. Ootko muuten koskaan aatellu, et kolkyt vuotta on niinku semmonen vedenjakaja? Siis siinä iässä tehään kaikenlaisia päätöksiä, jotka o tärkeitä loppuelämää aatellen. Tai lähinnä sen kestoa ja laatua, jos ymmärrät mitä mä tarkotan.", Rotinkainen sanoi hieman matalammalla äänellä. Vartija, jonka aivot koettivat kertoa hänelle, että vanhojen mummojen ei kuuluisi olla noin karvaisia, omistaa noin suuria teräviä hampaita, tai ylipäätään olla kaksimetriä pitkiä, ei vieläkään ymmärtänyt vinkkiä.
"Anteeksi rouva, en nyt oikein ymmärrä."
"Niin, sitä mä vaan meinasin, että jos sä et lähe tästä litomaan seuraavan viiden minuutin sisällä ja ryhdy vaikka kukkakauppiaaksi, niin mä teen susta erittäin litteän osan tän paikan maantiedettä". Vartija alkoi pikkuhiljaa tulla tietoiseksi suurista torahampaista, punaisista silmistä ja erittäin pitkistä ja lihaksikkaista käsivarsista jotka lähestyivät hänen kurkkuaan. Hänellä oli pippurisumutetta taskussaan, mutta jokin kertoi hänelle, että sen käyttäminen olisi erittäin huono siirto. Vartija nielaisi, ja teki uransa kannalta tärkeän päätöksen.
"Tuota, itseasiassa vaimo puhelikin, että voisimme muuttaa vaikka pääkaupunkiseudulle. Tai miksei vaikka Rovaniemelle. Saisin varmasti töitä sieltä." Rotinkainen taputti vartijaa hellästi päähän ja sanoi: "Hyvä poika. Painus hiiteen siitä". Vartija, joka oli juuri pidentänyt virkauraansa usealla vuosikymmenellä, nyökkäsi kiitollisena, otti jalat alleen ja jätti Rotinkaisen tutkimaan uutta valtakuntaansa.
Sillä välin, kun Rotinkainen aloitti uutta uraa kirjastonjohtajana, Kirjastomies, Pipsa ja Antti lensivät läpi tuulen ja tuiskun jossain päin Mongoliaa. He olivat aloittaneet matkan trikoissa, mutta erinäisten paikkojen alkaessa osoittaa jäätymisen merkkejä, heidän oli ollut pakko käydä maassa hankkimassa ylleen jotain lämpimämpää, eli paksut, untavaiset toppatakit. Aerodynamiikan kannalta takit eivät tietenkään olleet paras mahdollinen vaihtoehto, mutta jos vaihtoehtona oli satunnaisen raajan syväjäädytys ja irtoaminen, heillä oli ehkä varaa pieneen hidasteeseen. Ja sitä paitsi, he alkoivat lähestyä kohdettaan. Maailman kattoa.
"Kuinkas siellä pärjäillään?", Kirjastomies huusi Pipsalle, joka makasi hänen selässään pitäen tiukasti kiinni mistä vain otteen sai.
"Ihan hyvin. Vähän on nälkä", Pipsa vastasi. Oli mennyt jo kaksi päivää siitä, kun he olivat viimeksi syöneet. Jossain vaiheessa se kostautuisi. Oli hetken hiljaista. Sitten Pipsa jatkoi:
"Tunnen, että se seuraa meitä. Se on kaukana, mutta lähestyy koko ajan. Ja se saa meidät kiinni."
"Tiedän", Kirjastomies vastasi. "Tiedän."
Ja jossain ei niin kovin kaukana heidän alapuolellaan, tumma varjo kiisi uskomatonta vauhtia läpi lumisten arojen, loikkien valtavia matkoja kerrallaan ketterästi kuin, noh, kissa, tuntematta kylmää tahi väsymystä. Sen kelmeästi hehkuvat silmät loivat kammottavaa valoaan ympäröivään pimeään, ajaen pakoon niin karhut kuin sudetkin. Herra Miau saalisti.
Terho Vainola, kirjastoautonkuljettaja, johti raskaasti erinäköisillä astaloilla aseistautunutta Alfa-ryhmää, johon kuuluivat hänen lisäkseen siviilipalvelusmiehet Santanen ja Pikku. He koettivat päästä leirin eteläpuolelle. Ainakin päällepäin kevyemmin aseistettu, mutta erilaisissa valaistusolosuhteissa metallisesti välähtelevä Beta-ryhmä, johon kuuluivat kirjastonhoitajat Nättilä ja Wilhelmsson, hiipi puolestaan leirin pohjoispuolelle.
Kaikki sujui kuin rasvattu; he olivat yllättäneet ulkopuolella vartioineet peikot ilman suurempaa hälyä ja verenvuodatusta, mitä nyt kirjastonhoitaja Wilhelmsson oli hieman innostunut. Peikko toipuisi kuitenkin lähes entiselleen, eikä kukaan muutenkaan tarvinnut kahta korvaa. Nyt siviilipalvelusmies Santanen työskenteli hälytyslaitteiden parissa muun joukkion odottaessa hänen merkkiään. Hetken näperrettyään pihtien ja meisseleiden kanssa, hän kirosi ja viittoi siviilipalvelusmies Pikun avukseen. Pikku, jonka lähestymistapa murtovarkauden herkkään taiteeseen oli vähemmän hienotunteinen, otti lekan ja murskasi viattoman hälytyshärpäkkeen yhdellä napakalla, mutta äänettömällä huitaisulla.
He murtautuivat sisään. Parakki oli noin viisikymmentä metriä pitkä, ja kymmenen leveä. Sen keskellä kulki valaistu käytävä, jonka varrella oli noin kaksikymmentä erikokoista selliä. Sisällä ei näkynyt vartijoita, sen sijaan pari kameraa valvoi järjestystä, mikä oli luonnollisesti ongelma. Kuten todelliset kirjastoammattilaiset, he tuhosivat kamerat nopeasti, mutta ei menisi pitkään, ennen kuin joku huomaisi mitä oli tapahtunut. Ehkä lisää vartijoita oli jo matkalla. Aikaa ei ollut hukattavaksi, joten Punaiset Salamat alkoivat vapauttaa riutuneita kirjastoammattilaisia selleistään. Oli sitten aivan toinen juttu kuinka he saisivat koko lauman turvaan, mutta kuten kaikissa hyvissä suunnitelmissa, se oli sitten sen ajan pulma, joka todennäköisesti ratkeaisi suuntaan tai toiseen lähes itsestään.
Oli jäljellä enää muutama selli, eikä vartijoita vieläkään näkynyt. Punaiset Salamat alkoivat jo tuntea toiveikkuuden vapisevan kyyhkyn heräävän sisällään, kunnes yhtäkkiä kaikkein taaimmaisesta sellistä alkoi kuulua hälytyslaitteen railakas pirinä. Ei hyvä, Punaiset Salamat ajattelivat kuin yhtenä miehenä, tai naisena, ja alkoivat opastaa kirjavaa joukkoaan ulos. Liian myöhään. Ovet aukesivat molemmin puolin parakkia, ja sisään marssi kymmeniä hampaisiin asti aseistettuja peikkoja, ihmisiä ja kähmelöitä. Punaiset Salamat olivat loukussa, mutta he eivät luovuttaisi taistelutta. He keräsivät vapautetut vangit keskelle käytävää, ja muodostivat tiiviin puolustumuurin heidän ympärilleen.
Silloin viimeisestä sellistä, siitä jossa hälytys oli lauennut, kuului matalaa murinaa, joka voimistui hetki hetkeltä.
Tämä kiinnitti vartijoiden huomion siinä määrin, että Punaisten Salamoiden ja voipuneiden kirjastolaisten joukkion onnistui taistella tiensä ulos parakin etelänpuoleisesta ovesta. Pihalla odotti lisää vartijoita. Itseasiassa, koko piha oli täynnä niitä. Tämä olisi omiaan aiheuttamaan epätoivon tunteita itsekussakin, mutta useista ala-asteiden pihoilla käydyistä taisteluista selvinnyt kirjastoautonkuljettaja Vainola tarttui tiukasti nauloilla varustettuun pesäpallomailaansa ja syöksyi kohti lähintä kähmelöä huutaen kuin syötävä. Tämän jälkeen homma muuttuikin hieman jännittäväksi.
Ensiksikin parakin katto, joka oli paksua karaistua terästä ja painoi useamman tonnin, lensi noin kolmekymmentä metriä ilmaan jonkinlaisen oranssin säteen saattelemana ja laskeutui jonnekin Nollatornin liepeille rusentaen alleen pari pientä taloa. Seuraavaksi taivaalta laskeutui olio, joka tarkempien tutkimusten jälkeen osoittatui pandaksi, joskin erityisen pahansisuiseksi sellaiseksi. Tämä loi jonkin verran hämmennystä kähmelöjoukkojen keskuudessa, mutta hämmennys muuttui pakokauhuksi, kun panda, jonka jokainen lienee tässä vaiheessa tunnistanut vanhaksi ystävämmeksi Laikuksi, kääntyi heidän puoleensa ja alkoi huutaa; "KAMEHAME...HA!!!"
Seurasi valtaisa, alkuvoimainen pamaus joka poltti kähmelöt tomuksi ja peikkojenkin karvapeite kärsi, loput otuksen lensivät kuka minnekin Laikun käsistä singonneen energiasäteen viskomina. Tämä puolestaan loi sen verran lisähämmennystä, että Punaiset Salamat kokivat tilaisuutensa tulleen, ja ottivat ns. jalat alleen mahdollisimman nopeasti. Mutta koska onnellinen loppu olisi draaman kaaren ja juonenkulun kannalta ongelmallista, juuri silloin maa alkoi järistä ja läheisten rakennusten seinät murtua kuin piparkakkutalo pikkujouluissa. Metalliset kädet, jalat ja muut ulokkeet työntyivät esiin betonisten tornien sisältä, paljastaen neljä valtaisaa jättiläisrobottia, joiden kohteena oli Laikku, tuo tiedonhaun super saiyalainen. Punaiset Salamat ja vapautetut kirjastolaiset pysähtyivät ja jakoivat merkitseviä katseita. Tuossa hetkessä kaikki vanhat riidat, kähvelletyt keksit ja tiskissä surffailut annettiin anteeksi. He olivat kaikki yhtä. Kirjastolaisia, henkeen ja vereen. He tarttuivat aseisiin. Pakenemisen aika oli ohi. Taistelu Kirjavasta kaupungista oli alkanut.
Sillä välin kun Punaiset Salamat, sekava joukkio kirjastoammattilaisia ja itsensä pitkän etsinnän jälkeen löytänyt Laikku kylvivät tuhon siemeniä Kirjavassa kaupungissa, Rissanen heräsi. Pikaisen tarkistuksen jälkeen hän totesi, että hänellä oli yhtä paljon raajoja kuin ennenkin, mikä oli aina hyvä merkki kun heräsi vieraassa paikassa. Etenkin, kun paikka oli näin kummallinen.
Hän leijui jonkinlaisessa virtuaalitodellisuudessa, jossa ei ollut ylä- eikä alapuolta, vain villisti virtaavia hopeisia ja kultaisia tietovirtoja, jotka ympäröivät Rissasen joka puolelta. Vanhaa ja uutta tietoa, kadonnutta ja uudestaan löydettyä. Ne huusivat häntä, anoen järjestystä. Rissanen tunsi paikan, koska oli ollut siellä aikaisemminkin, ennen kuin oli onnistunut pakenemaan. Tietokantalimbo.
Tietokantalimbo, joka imi sisäänsä varomattomia ja kokemattomia tiedonhakijoita, jotka upposivat liian syvälle tiedon syviin ja vaarallisiin jokiin. Näiden jokien pohjissa ui suuria kaloja, joilla oli aivan liian suuret ja terävät hampaat. Harvat olivat sieltä paenneet, ainakaan kokonaisina. Edes Rissanen ei ollut selvinnyt naarmuitta, sillä hänen silmänsä olivat täällä jossain. Hän huokaisi syvään ja käveli olemattomia pintoja pitkin näennäisesti satunnaisiin suuntiin, kunnes saapui pienen pöydän äärelle. Pöydällä oli erittäin vanha tietokone, ilmeisesti jostain pimeältä yhdeksänkymmentäluvulta. Hän istahti tuoliin, joka nitkahti hänen painonsa alla ja kytki koneen päälle. Se piippasi äänekkäästi, ja sitten kuului kumea ääni.
"TERVETULOA TAKAISIN, HERRA RISSANEN. JATKATTEKO SIITÄ MIHIN JÄITTE?"
Rissanen nyökkäsi, ja tyhjyys hänen ympärillään täyttyi kirjoista. Niitä oli satoja, ellei tuhansia. Hänen täytyisi luetteloida ne kaikki, ennen kuin hän pääsisi pois. Jos sittenkään. Kaikeksi onneksi oleskelu kirjastoammattilaisten läheisyydessä oli opettanut hänelle muutaman niksin. Rissanen virnisti, kaivoi taskustaan muistitikun ja aloitti työskentelyn.
Rissasen hoitaessa vanhoja rästejään, Rotinkainen oli palannut takaisin ylös kirjastoon, jossa oli tapahtunut kummia. Kähmelöt olivat iskeneet, ja vieneet mukanaan lähes koko henkilökunnan, ilmeisesti kirjastovirkailija Koposen kirjaston blogiin kirjoittamien kumouksellisten tekstien vuoksi. Tämän vuoksi kirjastoa pyöritti kahdestaan paikan siivooja sekä talonmies, joilla oli vähemmän yllättäen suuria ongelmia. Rotinkainen käveli tietopalvelutiskille, jossa siivooja yritti suorittaa vaativaa tiedonhakua villasukkien kulttuurihistoriasta ja uusien kutimien vaikutuksesta kantapäiden sosiaalipolitiikkaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Asiakas, joka ilmeisesti oli sitä sukupolvea joka oli tottunut saamaan kaiken heti ja nyt, oli silminnähden närkästynyt ja valitti suureen ääneen nykysukupolven ammattitaidon puutetta.
Kirjaston talonmies puolestaan yritti epätoivoisesti etsiä hyllystä Agnes Hösö-Tönttösen uusinta kirjaa "Tiedonhaku for dummies: Aakkoset A:sta Ö:hön", mutta hänenkään urakkansa ei vaikuttanut etenevän kovinkaan mallikaasti, ja hän olikin siirtynyt tiedonhaussa korkeammalle asteelle, eli hakkasi päätään rytmikkäästi seinään. Rotinkaisen aivosolut raksuttivat kiivaasti. Hän oli aina valmis koettamaan uutta uraa, hän oli pyörinyt kirjastoihmisten parissa melkein vuoden, ja oli tottakai oppinut sitä sun tätä. Rotinkainen näki valtatyhjiön ja oman paikkansa siinä. Ja se oli korkealla. Mutta sitä ennen, hänen täytyisi huolehtia vartijoista. Tai vartijasta. Vartija, joka oli noin kolmekymppinen nuori mies, seisoi lehtisalin lasiseinän edessä kädet puuskassa, näyttäen valppaalta tai ainakin yrittäen, vaihtelevalla menestyksellä. Tällä hetkellä kaiken hänen huomionsa vei nenästä löytynyt kohtuullisen suuri vihreänkellertävä klöntti, joka teki uhkaavasti matkaa kohti vartijan suuta. Rotinkainen, jolla oli yllään hienostoleidin valepukunsa, horjui korkkareillaan pahaa aavistamattoman vartijan välittömään läheisyyteen.
"Hyvää päivää, voinko olla avuksi?", vartija kysyi kohteliaasti pyyhkäisten samalla klöntin housunlahkeeseensa.
"Päivää päivää. Tota noin, ookko harkinnu alanvaihtoa? Tai kenties eläkettä?" Rotinkainen sanoi.
"Mitä? Enhän toki, viihdyn työssäni mainiosti. Ja sitä paitsi, olen vasta täyttänyt kolmekymmentä, joten eläkeikäänkin on vielä aikaa, hyvä rouva", vartija vastasi edelleen kohteliaasti.
"Noniin, luonnollisesti. Ootko muuten koskaan aatellu, et kolkyt vuotta on niinku semmonen vedenjakaja? Siis siinä iässä tehään kaikenlaisia päätöksiä, jotka o tärkeitä loppuelämää aatellen. Tai lähinnä sen kestoa ja laatua, jos ymmärrät mitä mä tarkotan.", Rotinkainen sanoi hieman matalammalla äänellä. Vartija, jonka aivot koettivat kertoa hänelle, että vanhojen mummojen ei kuuluisi olla noin karvaisia, omistaa noin suuria teräviä hampaita, tai ylipäätään olla kaksimetriä pitkiä, ei vieläkään ymmärtänyt vinkkiä.
"Anteeksi rouva, en nyt oikein ymmärrä."
"Niin, sitä mä vaan meinasin, että jos sä et lähe tästä litomaan seuraavan viiden minuutin sisällä ja ryhdy vaikka kukkakauppiaaksi, niin mä teen susta erittäin litteän osan tän paikan maantiedettä". Vartija alkoi pikkuhiljaa tulla tietoiseksi suurista torahampaista, punaisista silmistä ja erittäin pitkistä ja lihaksikkaista käsivarsista jotka lähestyivät hänen kurkkuaan. Hänellä oli pippurisumutetta taskussaan, mutta jokin kertoi hänelle, että sen käyttäminen olisi erittäin huono siirto. Vartija nielaisi, ja teki uransa kannalta tärkeän päätöksen.
"Tuota, itseasiassa vaimo puhelikin, että voisimme muuttaa vaikka pääkaupunkiseudulle. Tai miksei vaikka Rovaniemelle. Saisin varmasti töitä sieltä." Rotinkainen taputti vartijaa hellästi päähän ja sanoi: "Hyvä poika. Painus hiiteen siitä". Vartija, joka oli juuri pidentänyt virkauraansa usealla vuosikymmenellä, nyökkäsi kiitollisena, otti jalat alleen ja jätti Rotinkaisen tutkimaan uutta valtakuntaansa.
Sillä välin, kun Rotinkainen aloitti uutta uraa kirjastonjohtajana, Kirjastomies, Pipsa ja Antti lensivät läpi tuulen ja tuiskun jossain päin Mongoliaa. He olivat aloittaneet matkan trikoissa, mutta erinäisten paikkojen alkaessa osoittaa jäätymisen merkkejä, heidän oli ollut pakko käydä maassa hankkimassa ylleen jotain lämpimämpää, eli paksut, untavaiset toppatakit. Aerodynamiikan kannalta takit eivät tietenkään olleet paras mahdollinen vaihtoehto, mutta jos vaihtoehtona oli satunnaisen raajan syväjäädytys ja irtoaminen, heillä oli ehkä varaa pieneen hidasteeseen. Ja sitä paitsi, he alkoivat lähestyä kohdettaan. Maailman kattoa.
"Kuinkas siellä pärjäillään?", Kirjastomies huusi Pipsalle, joka makasi hänen selässään pitäen tiukasti kiinni mistä vain otteen sai.
"Ihan hyvin. Vähän on nälkä", Pipsa vastasi. Oli mennyt jo kaksi päivää siitä, kun he olivat viimeksi syöneet. Jossain vaiheessa se kostautuisi. Oli hetken hiljaista. Sitten Pipsa jatkoi:
"Tunnen, että se seuraa meitä. Se on kaukana, mutta lähestyy koko ajan. Ja se saa meidät kiinni."
"Tiedän", Kirjastomies vastasi. "Tiedän."
Ja jossain ei niin kovin kaukana heidän alapuolellaan, tumma varjo kiisi uskomatonta vauhtia läpi lumisten arojen, loikkien valtavia matkoja kerrallaan ketterästi kuin, noh, kissa, tuntematta kylmää tahi väsymystä. Sen kelmeästi hehkuvat silmät loivat kammottavaa valoaan ympäröivään pimeään, ajaen pakoon niin karhut kuin sudetkin. Herra Miau saalisti.
keskiviikko 3. huhtikuuta 2013
Seuraava Kirjastomies
Hei!
Nokkelimmatpokkelimmat teistä ovat jo varmaan huomanneet, ettei Kirjastomies, tuo kaikkien tiedonjanoisten sankari ja osa-aikainen lähettipoika, ilmestynyt laisinkaan viime viikolla. Pahoittelen suuresti, pääsiäinen vei allekirjoittaneen ns. mukanaan. Korvaukseksi tästä saamattomuudesta tämän viikon Kirjastomiehestä tulee ekstra-pitkä, suorastaan eeppinen saaga, joka saa kaikkien sydämet pomppimaan kuin pienet, pörröiset jänöpuput keväisellä niityllä. Vapaapäivien sun muiden häiriöiden johdosta se kuitenkin ilmestyy vasta perjantaina. Koettakaa kestää.
t. marko
Nokkelimmatpokkelimmat teistä ovat jo varmaan huomanneet, ettei Kirjastomies, tuo kaikkien tiedonjanoisten sankari ja osa-aikainen lähettipoika, ilmestynyt laisinkaan viime viikolla. Pahoittelen suuresti, pääsiäinen vei allekirjoittaneen ns. mukanaan. Korvaukseksi tästä saamattomuudesta tämän viikon Kirjastomiehestä tulee ekstra-pitkä, suorastaan eeppinen saaga, joka saa kaikkien sydämet pomppimaan kuin pienet, pörröiset jänöpuput keväisellä niityllä. Vapaapäivien sun muiden häiriöiden johdosta se kuitenkin ilmestyy vasta perjantaina. Koettakaa kestää.
t. marko
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)