Suurmestari Sammergen oli huoneessaan Kirjavan kaupungin keskellä sijaitsevassa tornissa, ja katseli mietteliäänä sitä, mitä kaupungissa juuri nyt tapahtui, mikä koostui hänen joukkojensa täydellisestä nöyryyttämisestä, kaikkien vankien vapauttamisesta ja yleisestä sekasorrosta ja kaaoksesta, jotka toisaalta olivat normaaleiksi laskettavia tapahtumia jokaisessa vähänkin suuremmassa kaupungissa. Tilanne oli toisin sanoen hieman huolestuttava hänen tulevia ylennyksiään ajatellen, puhumattakaan joulubonuksista. Mutta kuinka hän olisi voinut ennakoida, että se perhanan panda onnistuu jotenkin meditoimaan itselleen mystisiä itämaisia taistelutaitoja? Tai että joku, vielä tuntematon taho, mutta tunnistamisen jälkeen kovasti satikutia ansaitseva, menisi ja vapauttaisi tämän kahleistaan? Mutta olihan hänkin tehnyt virheitä.
Hän oli ensinnäkin ympäröinyt itsentä avuttomilla uunoilla, jotka eivät perhana soikoon osanneet edes nujertaa yhtä pienen pientä kapinaliikettä, joka kaiken lisäksi koostui kirjastolaisista. Kirjastolaisista! Lukutoukista, jotka istuivat päivät pitkät tietokoneen ääressä kirjojen keskellä, ja joita ei varsinaisesti tunnettu kyvyistään modernin sodankäynnin saralla. Mutta nyt nämä nutturapäätädit ja viiksekkäät sedät villatakeissaan ja liiveissään tekivät hänen saamattomien sotilaidensa elämästä iloista helvettiä, monilla, usein erittäin kivuliaan näköisillä tavoilla.
Hänen olisi myös pitänyt reagoida voimakkaammin Kirjastomiehen vapauttamiseen. Vaikka tämä ei ollut voimiensa tunnossa pitkäaikaisen vankeuden jälkeen, oli hänen vapautumisellaan ollut symbolista arvoa. Kapinalliset olivat saaneet uutta voimaa ja uskoa tekemiseensä. Sammergen löi nyrkillä kovia kokenutta mahonkipöytäänsä, joka sai taas yhden taisteluarven. Hänen silmänsä hehkuivat kuin kekäleet, ja Sammergen huomasi olevansa vihainen. Hän, joka ylpeili sillä, että osasi pitää päänsä kylmänä ja rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa, oli nyt vihainen. Ja se oli niiden perhanan kirjastolaisten vika.
Sammergen marssi huoneen nurkassa kyyhöttävän kassakaapin luo, avasi sen ja otti esiin pienen, punaisen pullon. Hän käänteli sitä ja katseli kuinka sen sisällä oleva paksu, tumma neste liikkui puolelta toiselle, hitaasti kuin etana tervassa. Sammergen huokaisi syvään. Jos jotain piti tehdä, niin oli ilmeisesti parempi tehdä se itse. Hän avasi pullon ja kallisti sitä niin, että yksinäinen tippa aloitti matkansa kohti lattiaa. Paitsi, että kaikkien painovoimalakien vastaisesti se muutti noin puolessa välissä suuntaansa dramaattisesti, ja imeytyi kipakasti sähähtäen Sammergenin kehoon, jolloin tämän yleensä harmahtavan mustaan sävyyn sekoittui hieman punaista. Hänen Armahain pukunsa alkoi myös hennosti savuta reunoistaan. Kyllä, tämän hän hoitaisi itse, Sammergen ajatteli. Ja kaatoi loputkin päällensä.
Samaan aikaan, kun Sammergen leikki pikku kemistiä, Kirjastomies, Pipsa ja Antti saapuivat määränpäähänsä, joka oli korkea, luminen ja aika perhanan kylmä vuorenhuippu jossain päin Himalajaa. Pyhiinvaellusten välttämiseksi emme kerro tarkkaa sijaintia, asiasta kiinnostuneet voivat käydä etsimässä itse. Joka tapauksessa, Antilta saamiensa tietojen mukaan, Suuri Tietokanta sijaitsi juuri tällä huipulla. Tarkkaa paikallistamista vaikeutti sakeneva lumipyry ja se tosiasia, että huippu oli melkoisen suuri. Aikansa huippua kierreltyään he olivat jo valmiita luovuttamaan, mutta silloin he havaitsivat outoa valoa hieman alempana. Kirjastomies lensi lähemmäs havaitakseen, että se oli nuolen muotoinen valotaulu, jossa luki suurilla kirjaimilla "VIISAUKSIA ITÄMAISIA YODALFILTA. RUOKAPALKALLA TYÖSKENTELEN. EI SUNNUNTAIAUKIOLOA". Muiden johtolankojen ollessa enemmänkin kuin vähäisiä, he suuntasivat kohti pientä, pyöreää ovea, johon nuoli osoitti.
Pipsa koputti oveen, jota saapui avaamaan pieni, vihreä ja parrakas mies, joka nojasi itseään noin kaksi kertaa pitempään keppiin. Paino sanalla pieni, sillä mies oli valehtelematta vain hieman yli puoli metriä pitkä ja suunnilleen yhtä leveä. Ja vihreä, joskin hieman harmaaseen vivahtava. Silti, ehdottomasti enemmän vihreään päin suuntautunut. Ja parrakas, sellaisella pitkällä, ohuella, valkoisella ja höntyväisellä tavalla. Miehellä oli myös suuret, suipot korvat, joista kasvavaan karvaan sopi sama kuvaus kuin partaankin, ja kirkkaat, siniset silmät, jotka tarkkailivat heitä kiinnostuneen näköisinä.
"Hyvää päivää, Yodalf olen minä", pieni vihreä mies sanoi. "Viisauksia etsittekö? Oikeassa paikassa olette."
"Tuota, päivää. Itseasiassa, ja tämä saattaa kuullostaa hassulta, haha, mutta etsimme Suurta Tietokantaa? Ette sattumoisin ole nähneet sellaista täällä päin? Sellainen suuri, ja todennäköisesti tietokantamainen", Kirjastomies kysyi. Pienen, vihreän miehen silmät kirkastuivat entisestään ja hänen kasvoilleen ilmestyi ilahtunut kellertävän ruskea hymy.
"Mutta no, tokihan. Suuren Tietokannan vartija minä olen. Yodalf, viimeinen suurista tietokantamestareista", pieni vihreä mies, eli Yodalf sanoi.
"Todellako?", Pipsa sanoi. "No tuota, sehän on vallan mainiota. Olisiko ollut mahdollista, että opastaisitte meidät kyseisen Suuren Tietokannan luo? Meillä olisi hieman kiire", hän jatkoi ja vilkaisi vaivihkaa taaksensa. Herra Miauta ei näkynyt vielä, mutta Pipsa tunsi, että se oli lähellä.
"Miksipä ei? Mutta Yodalf voi ei teitä viedä, kuin portille. Teidän siitä eteenpäin itse on selvittävä. Testiin kuuluu se."
"Testiin? Onko tässä joku testi vielä?"
"Luonnollisesti. Arvolliset ainoastaan saavat Suuren Tietokannan ovesta käydä. Arvollisia jos olette, testi teille helppo on. Mutta riennettävä nyt on, teitä seurataan", Yodalf sanoi ja viittasi pimeyteen. He astuivat sisään pieneen huoneeseen, jota mitä ilmeisimmin ei oltu rakennettu mahdollisten vierailijoiden mukavuutta silmällä pitäen. Kirjastomies ja Pipsa joutuivat kulkemaan kontallaan välttääkseen itsensä telomisen.
"Kattokruunua varokaa, se aitoa kristallia on", Yofald sanoi ja opasti heidät huoneen läpi toiselle ovelle, joka avautui kaikeksi onneksi hieman suurempaan tunneliin, jossa sankarimme mahtuivat jopa seisomaan. Tunneli oli pitkä, ja loivasti ylöspäin kaartava. Pian he saapuivat suureen luolaan, jonka koko viittasi siihen, että koko vuoren huipun täytyi olla ontto. Tai sitten paikan fysiikassa oli jotain pahasti pielessä. Luolan halki kulki ohut, kivinen silta, jonka alla avautui näennäisen pohjaton rotko. Ainakaan pohjaa ei näkynyt, ainoastaan ikuinen pimeys. Sillan toisella puolella näkyi jälleen ovi, heidän määränpäänsä. Ripeästi he alkoivat ylittää siltaa, ensin Kirjastomies ja Pipsa, ja heidän perässään Yodalf, viimeinen suuri tietokantamestari. Noin puolessa välissä ovi heidän takanaan kävi. Herra Miau oli löytänyt heidät.
Tuhannet juoksukilometrit eivät olleet tehneet hyvää herra Miaun turkille; se oli takkuinen ja märkä, ja täynnä kaikenlaisia kasvikunnan tuottamia piikikkäitä asioita, kuten takiaisia ja ohdakkeita. Silti, se näytti vaaralliselta ja voimakkaalta. Herra Miaun silmät hehkuivat kuin kännykän latausvalo pimeässä makuuhuoneessa.
"Anntautukkaaa", herra Miau murisi matalalla äänellä.
"Herra Miau, se olen minä, Pipsa! Etkö muista minua, emäntääsi?", Pipsa huusi kyyneleet silmissään. Hetken näytti siltä, että herra Miau olisi käynyt jonkinlaista sisäistä taistelua, mutta valitettavasti väärä puoli voitti.
"Minnulla ei olle emännttäää, vainn isssäntä. Ssssammergen! Annntauttukkaa, tttai ttteen ttteistä vvviiiilllokkia!"
Tässä vaiheessa Yodalf, joka oli seurannut tilannetta kiinnostuneena astui esiin. Hän käveli herra Miauta päin, pää pystyssä ja korvat hennosti heiluen.
"Te menkää. Vielä kun ehditte. Tämän hoidan minä", hän sanoi ja kohotti keppiään.
"Mennnee poisss tieltttä, vvvanhuss. Hhhheidät mmminnnä tttahdddonnn", herra Miaun sanoi ja naksautti kyntensä esiin sellaisella äänellä, joita yleensä kuulee elokuvissa, joiden tekijöillä on ollut aivan liikaa intohimoa kehittää ääniefektejä sellaisille asioille, joilla ei sellaista ole. Ihan vain draaman vuoksi. Herra Miau loikkasi kohti Yodalfia, joka iski sauvansa kivisiltaan sellaisella voimalla, että koko luola tuntui tärähtävän.
"TÄSTÄ ET KULJE!", Yodalf huusi, ja silta herra Miuan alta romahti kohti alla aukeavaa kuilua, vieden kissan mukanaan. Yodalf jäi hetkeksi katsomaan alas ja kääntyi sitten kohti Kirjastomiestä ja Pipsaa, jotka eivät olleet liikahtaneetkaan.
"Paetkaa, hölmöt. Takaisin se tulee vielä. Silloin te täällä ette olla halua. Ovesta kulkekaa, älkääkä taaksenne katsoko.", hän sanoi ja kaivoi taskustaan pienen kirjan, jonka hän heitti Pipsalle.
"Käytä YKL:ää, Pipsa. Käytä YKL:ää. Se muista. Nyt mennä teidän täytyy."
Kirjastomies ja Pipsa, nyökkäsivät, ja avasivat oven. Sen sisällä ei näkynyt muuta kuin kirkasta valoa. He astuivat ovesta pienen humahduksen saattelemina. Ovi sulkeutui heidän takanaan hiljaa naksahtaen, jättäen Yodalfin yksin. Tai sitten ei.
Katkenneen sillan päähän ilmestyi ensin yksi, sitten toinen tassu täynnä teräviä kynsiä, jotka raahasivat ylös loputkin kissasta. Joka oli erittäin vihainen. Yodalf katsoi herra Miauta rennosti hymyillen. Hän oli elänyt hyvän elämän, lähinnä siksi, ettei ollut koskaan huolehtinut mistään. Asioita tapahtui, ja niistä joko selvittiin tai sitten ei. Jos hän kuolisi nyt, niin hän olisi sitten kuollut. Siinä kaikki.
"Pyykit minulla koneeseen jäi. Ne voisinko noutaa?"
Herra Miaun kurkusta kuului ääni, jonka alkuihminen historian aamuhämärässä oli yleensä yhdistänyt välittömään kuolemaan hyvin väkivaltaisella tavalla. Mutta Yodalf ei ollut alkuihminen. Itseasiassa hän ei ollut edes ihminen, kun nyt ihan tarkkoja ollaan. Hän virnisti, ja kaivoi vyöltään lyhyen kapulan, joka pienellä ranneliikkeellä muuttui valomiekaksi. Hän heilautti sitä pari kertaa rennosti. Herra Miau sähähti ja loikkasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti