Sanelma Ryteikkö istahti taukohuoneen pöydän ääreen ja
siemaisi höyryävää mustaa nektaria, jota kahviksikin kutsutaan. Tämä oli hänen
mielestään työpäivän paras hetki (heti sen päättymisen jälkeen); aamun
hyllytykset sun muut puuhat oli tehty, ja kirjaston ovien avaamiseen oli aikaa
vielä noin puoli tuntia. Tämä hetki kuului vain hänelle, kahvikupposelle sekä
päivän lehdelle. Hän oli tällä hetkellä kaiken kaikkiaan varsin tyytyväinen
elämäänsä.
Sanelma oli jo pienenä tyttönä tiennyt haluavansa kirjastontädiksi, ja hänellä olikin ollut tapana lähetellä kavereilleen muistutuskirjeitä jos esimerkiksi lainaan annettu kirja, lehti tai vaaleanpunainen leluponi oli ollut myöhässä. Satunnaisista vaurioista, esimerkiksi puuttuvista jaloista ja sivujen väliin eksyneistä sammakoista hän oli myös huomauttanut, kohteliaasti mutta jämäkästi. Tämä ei varsinaisesti lisännyt hänen suosiotaan kaveripiirissä, mutta minkäpä sitä luonnolleen voi. Voitaisiin sanoa että Sanelma Ryteikkö oli syntynyt kirjastoalalle. Ja nyt, noin viisikymmentä vuotta myöhemmin hän eli unelmaansa; hän oli kirjastonhoitajana pienessä, syrjäisessä kirjastossa jossain susirajan takana, jonka asiakaskunta koostui lähinnä jossain eläkeiän ja tuonpuoleisen välisessä tilassa elävistä seniorikansalaisista. Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että Sanelma Ryteikkö oli todella hyvä ihminen, ja myös hyvä työssään. Eikä hän missään tapauksessa ansainnut sitä, mitä seuraavaksi tapahtui.
Hän oli juuri nostanut kahvikupin huulilleen, kun yhtäkkinen lainaustiskistä kuuluva ”KABOOOMWOOSHKRÄSH!” aiheutti voimakkaan säpsähdyksen Sanelman yleisessä olemuksessa ja etenkin kuppia pitelevässä kädessä, joka johti kahvin nopeaan vertikaaliseen ylösnousemukseen, joka puolestaan johti siihen että kupin sisältö, eli edellä mainittu kahvi, kohosi noin puolen metrin korkeuteen kauniina nestepallona, kunnes painovoima otti homman haltuun ja ilmoitti, että neste on saavuttanut lakipisteensä eikä sen muutenkaan kuulu hillua tuolla tavalla, hyvänen aika sentään, ja ohjasi sen loogisimpaan osoitteeseen minkä fysiikan lait sallivat, eli Sanelman valkoiselle kesämekolle.
Seuraavat viisi sekuntia Sanelma tuijotti vuorotellen surullisen tyhjää kuppia sekä turmeltunutta mekkoaan pystyen hädin tuskin hengittämään. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sai ulos ainoastaan lähes olemattoman vokaalipitoisen äännähdyksen, jonka ääneen sanomaton sanoma kieli syvästä järkytyksestä.
Mutta Sanelma oli kuitenkin ollut kirjastonhoitaja jo melkein neljäkymmentä vuotta, joten toipumisprosessi yllättävien ja äänekkäiden shokkitilanteiden suhteen oli todella nopea, ja ennen kuin mahdollinen sivustakatsoja, joita ei kuitenkaan paikalla ollut, ellei taukohuoneen ikkunassa eturaajojaan yhteen hivelevää huonekärpästä lasketa mukaan, ehti kissaa sanoa, hän oli jo ponkaissut ylös ja matkalla kohti kahvihetkensä pilanneen ääneen aiheuttajaa.
Joka löytyikin varsin nopeasti; ei tarvinnut kovin kummoisia hoksottimia tai Sherlock Holmesin päättelykykyä havaitakseen, että paperinkeräyslaatikkoon pää edellä ja vyötäisiään myöten uponnut oletettavasti miespuolinen vihreätrikoinen henkilö oli todennäköisin syyllinen lyhytkestoiseen melusaasteeseen sekä nykyään suurelta osin kauniin vaaleanruskeaan kesämekkoon. Hän lähestyi tilannetta varovasti, sillä eihän sitä koskaan tiennyt millaisia pipipäitä liikkeellä oli. Vihreätrikoinen mieshenkilö ei äkkiseltään näyttänyt juurikaan liikkuvan, mutta vasemman jalan hallitsemattomasta nytkähtelystä päätellen tämä oli kuitenkin hengissä, mikä oli tavallaan lohdullista. Ehkä tästä selvittäisiin ilman hätäpuhelua, Sanelma ajatteli kumotessaan paperinkeräyslaatikon sisältöineen lattialle, voivotellen samalla tästä aiheutunutta sotkua.
Kirjastomies, joka alkoi pikkuhiljaa toipua ulottuvuuksien välisen matkailun sekä äkillisen laskeutumisen aiheuttamasta tärähdyksestä, nousi varovasti huojuen istualleen ja yrittäen samalla katsella ympärilleen. Havaitessaan Sanelman, hän koetti nousta jaloilleen, mutta huomasi pian, että siihen tarvitaan kaksi suhteellisen vakaata koipea, ja Kirjastomiehellä ne olivat tällä hetkellä suunnilleen yhtä kantavia kuin painonnostosta innostunut spagetti. Hän luopui yrityksestään fyysisen ponnistelun saralla, ja päätti siirtää kaikki voimansa kognitiivisiin toimintoihin, toisin sanoen puheeseen. Ensimmäinen yritys oli melko surkuhupaisa ”Mlwbt?”, toinen jo hieman parempi ”Wrwrwrwat”, ja kolmas jo ihmispuheeksi luokiteltava ”Mtäh?”
Sanelma seurasi kaikkea tätä hajamielisen kiinnostuneena. Hänelle Kirjastomies oli tällä hetkellä lähinnä joku, joka piti saada pois jaloista ennen kuin mahdolliset asiakkaat saapuisivat paikalle. Joten hän tarttui tätä kädestä, ja ohjasi konttaavan Kirjastomiehen määrätietoisesti taukohuoneeseen, ja istutti muutaman haparoivan yrityksen jälkeen tuoliin. Sanelma tarjosi Kirjastomiehelle kahvia, mutta raivokkaasta päänpuistelusta ja käsien heiluttelusta hän päätteli kyseisen herrasmiehen olevan enemmänkin teemiehiä. Hän laittoi vesikattilan tulille.
Päivä oli kaikeksi onneksi melko vilkas, joten Sanelma ei tuntenut suuria tunnontuskia jättäessään vihreätrikoisen vieraansa oman onnensa nojaan. Kaikeksi onneksi hänellä oli mukanaan varamekko, joten onneton kohtaaminen kahvin kanssa ei koitunut kohtalokkaaksi. Vaikka olikin kiirettä, Sanelma kävi silti vilkaisemassa Kirjastomiestä kahvitunnilla. Hän nukkui sikeästi. Miesparka, mitä ilmeisimmin hän oli kokenut kovia. Silti Sanelma toivoi, ettei tämä jäisi loisimaan pitemmäksi aikaa.
Oli jo lähes sulkemisaika, kun Kirjastomies hoippui suhteellisen varmoin askelin lainaustiskin ääreen.
”Hyvää päivää. Ja kiitoksia. Voin jo paljon paremmin”, hän sanoi Sanelmalle.
”Eipä kestä. Ja nyt jos voisitte selittää kuinka kummassa oikein päädyitte paperinkeräyslaatikkoon?”
”Tuota tuota, transdimensionaalisessa transportaatiossa tapahtui mitä ilmeisimmin pienimuotoinen laskuvirhe. Olen todella pahoillani.”
”Noh, ei se mitään. Onneksi ette pudonneet takapihan kompostiin. Mutta nyt olisi sulkemisaika, joten pyytäisin teitä poistumaan”, Sanelma sanoi jämerästi.
”Tuota, sen verran vielä vaivaisin…ei täällä ole näkynyt tyttöä? Punaiset trikoot ja sitä rataa? Sähäkkä Punainen? Pipsa?”, Kirjastomies luetteli, kun mikään tuntomerkeistä ei näyttänyt soittelevan kelloja.
”Täällä ei ole käynyt tänään ketään alle kuusikymmenvuotiasta, pahoittelen.”
”Hmm, kummallista. En usko, että hän olisi päätynyt mihinkään muuallekaan. Antakaas kun mietin hetken”, Kirjastomies sanoi ja siirtyi niin sanottuun syvän ajattelun moodiin, eli toisin sanoen istuutui mukavasti, nojasi kämmeneensä ja haroi samalla partaansa antaumuksella. Välillä hän kyhnytti pehmeästi kaljuaan, ikään kuin kehottaen ajatuksia eteenpäin. Sanelma, jonka kärsivällisyys ja työaika olivat loppuneet jo seitsemän minuuttia sitten, alkoi puolestaan miettiä, kuinka kummassa hän jaksaisi heittää noin ison miehen pihalle. Olihan hänellä toki pesäpallomaila tiskin alla hankalia asiakkaita varten, mutta sitä oli viimeksi käytetty joskus kahdeksankymmentäluvulla, joten sen kestävyydestä kovia saati pehmeitä kalloja vastaan ei ollut takeita. Silti, kannatti kokeilla. Mutta ennen kuin tilanne meni niin pitkälle, Kirjastomies tuntui saavuttavan mietinnöissään jonkinlaisen lopputuleman.
”Hahaa, nyt minä taidan tietää missä hän on! Saanko käyttää tiedonhakuanne?”, hän kysyi ja istahti sen kummemmin vastausta odottelematta lähimmälle koneelle, josta Sanelma kuitenkin ajoi hänet päättäväisesti pois.
”Et, mutta minä voin hakea puolestanne.”
”Tuota noin. Hmm. Etsikää nimellä Sähäkkä Punainen. Eikö? Hmm. Pipsa? Pipsa Mäkinen? Peppiroosa Mäkinen?”
Sanelma huokaisi, mies oli selvästi seinähullu, mutta hän teki silti työtä käskettyä toivoen samalla, että auttamalla tätä hän saisi Kirjastomiehen pihalle ilman väkivaltaa. Yllättäen hän kuitenkin löysi jotain.
”Öö, löysin tietokannasta teoksen nimeltä ”Mäkinen, Peppiroosa Natalia Mymmeli. Teos on lisätty…tänään? Mutta enhän minä ole tänään lisännyt yhtään mitään.”, Sanelma sanoi raapien päätään kummastuneena. Hän katsoi teoksen lisäysaikaa, joka oli kutakuinkin täsmälleen sama, kuin Kirjastomiehen äkillinen saapuminen paperinkeräyslaatikkoon. Erittäin kummallista.
”Hienoa, jotenkin transdimensionaalinen transportaatio on vahingossa siirtänyt Pipsan tietokantaanne. Mielenkiintoista, mutta tällä hetkellä jokseenkin harmillista. Etenkin Pipsan kannalta. Nyt kun vielä keksisi kuinka hänet saisi ulos…”
”Noh, mikset vaikka lainaa häntä?”, Sanelma sanoi sen kummemmin ajattelematta. Kirjastomies kääntyi hänen puoleensa suu leveään virneeseen avautuneena.
”Aivan! Lainausproseduuri siirtää aineiston asiakkaalle, eli minulle, jolloin Pipsan pitäisi kaiken järjen mukaan materialisoitua oikeaan maailmaan! Täysin yksinkertaista!”, Kirjastomies hehkutti. Sanelma, jonka mielestä asiassa ei ollut mitään yksinkertaista eikä varsinkaan järkeä, huokaisi jälleen syvään. Mutta ehkä tämä kaikki olisi kohta ohi, ja hän pääsisi kotiin.
”Noniin, eli sitten meidän täytyy tehdä sinulle kirjastokortti. Ole hyvä ja täytä tämä kaavake. Löytyisikö henkilöllisyystodistusta?”, Sanelma sanoi asettuen vuosien tuoman rutiinin muottiin.
”Tuota, heh. Tiedätkös, minulla on vähän niin kuin salainen identiteetti, että en oikein voisi…”
”Jos ei ole henkkareita, et saa korttiakaan”, Sanelma sanoi ääni jäätä tihkuen. Tästä asiasta hän ei antaisi periksi.
”No mutta, odotas…”, Kirjastomies sanoi ja kaiveli trikoitaan, välillä hieman yllättävistä paikoista. Sanelma käänsi katseensa muualle, ihan vain yleisen säädyllisyyden vuoksi.
”Aa, löytyihän se”, Kirjastomies sanoi ja kaivoi jostain päin olemustaan vanhahkon ajokortin. Sanelma otti kortin vastaan, välttäen koskemasta siihen yhtään enempää kuin oli pakko. Samalla Kirjastomies täytti kaavaketta mietteliään näköisenä.
”Tuota, onko tuota osoitetta…”
”Kyllä, se on pakko olla.”, Sanelma sanoi edelleen jämäkästi.
”Selvä, kunhan kysyin”, Kirjastomies sanoi ja jatkoi kaavakkeen kanssa taistelua. Lopulta hän ojensi paperin voitonriemuisen ilmeen saattelemana Sanelmalle, joka alkoi täyttää tietoja koneelle.
”Tarvitsetteko nettitunnuksia?”
”Toki, kuulostaa kätevältä.”
”Selvä, kirjoittakaa vaikka tuohon lapulle nelinumeroinen salasana. Käyttäjätunnus on sitten kortin numero”, Sanelma sanoi luottaen vuosien kokemuksen tuomaan automaatioon. Kirjastomies teki työtä käskettyä.
”Jos teillä on lainoja myöhässä, niin haluatteko ensimmäisen huomautuksen sähköpostiin?” Kirjastomies nyökkäsi myöntävästi.
”Haluatteko eräpäivämuistutuksen sähköpostiin?” Jälleen nyökkäys.
”Tekstiviesti-ilmoitus varauksista?” Nyökkäys.
”Noniin, tämä alkaa olla sitten valmis. Allekirjoitus vielä korttiin, jos saan pyytää. Noin, hienosti meni.”
”Kiitoksia. Tuota, jos minä sitten lainaisin sen Pipsa- tarkoitan siis Peppiroosa Mäkisen? Jos vain mahdollista.”
Tietäen, ettei muuten pääsisi miehestä eroon Sanelma etsi kyseisen teoksen tiedot, copypastesi viivakoodin Kirjastomiehen kortille ja tulosti kuitin. Paitsi, ettei tulostimesta tullutkaan paperia, vaan ihminen. Toki mahdollisesti maailman ohuin ja kalpein ihminen, mutta ihminen yhtä kaikki. Tulostin puksutti aikansa, kunnes oli ilmeisesti saanut työnsä päätökseen. Kuului hiljainen ”poks”, kun paperi-Pipsa palautui oikeaan olomuotoonsa.
”Nggh”, sanoi Pipsa ja katsoi käsiään kuin olisi nähnyt ne ensimmäistä kertaa.
”Laina-aika neljä viikkoa, voitte uusia kolme kertaa
puhelimitse, netin kautta tai vierailemalla kirjastossa. Kiitos ja näkemiin”,
Sanelma sanoi, ohjasi kovia kokeneen kaksikon ovesta ulos, ja lähti kotiin. Hän
ei todellakaan ollut ansainnut mitään tällaista.
