Kirjastomies ja Luetteloija

Kirjastomies takoi paksua lasiseinää voimiensa takaa, mutta lasi kesti. Siihen ei ollut tullut edes säröä, mikä oli masentavaa. Pipsa yritti seuraavaksi, mutta vaikka hänen laserkatseensa hehkui entistäkin vaaleanpunaisempana, ja olisi todennäköisesti sulattanut terästä kuin tiibetiläisen jakkihärän (tai tässä tapauksessa ehkä kuitenkin lehmän) maidosta tehtyä rasvaista, mutta aromikasta voita. Ja tietokantalimbon iäisyyksiä nälkää nähneet sieluparat etenivät hitaasti, mutta pelottavan varmasti kohti heidän yleistä suuntaansa. Mikä nyt eteen? Päätyisivätkö sankarimme kahden ruokalajin suppeaksi, mutta varmasti täyttäväksi lounaaksi ilman kasvisvaihtoehtoa jo tässä vaiheessa seikkailuamme?

Silloin Pipsa tuli ajatelleeksi sanoja, jotka Yodalf oli sanonut heidän erotessaan: ”Käytä YKL:ää, Pipsa. Käytä YKL:ää”. Hän katsoi kirjaa, jonka viimeinen suuri tietokantamestari oli hänelle antanut. Se oli todella vanha; sivujen nurkat olivat jo jossain kaukana hiirenkorvien tuolla puolen, ja kannesta oli vain vaivoin luettavissa, joskus muinoin mahdollisesti kultaisilla kirjaimilla kirjoitettu ”YKL”. Mutta kuinka sitä pitäisi käyttää? Lasiseinä oli sileä, eikä huoneessa ollut tietokonetta tai muutakaan päätettä, joilla olisi voinut tehdä mahdollisesti avuliaita tiedonhakuja. Sielut olivat jo todella lähellä, eikä heillä ollut enää montaakaan minuuttia armonaikaa. Pipsa punnitsi kirjaa kädessään. Se oli kyllä melko painava, joten…

YKL:n osuessa lasiin kuului erittäin voimakas ”TTLING”-ääni, jota seurasi valtaisa ”KRÄSH”, jonka jälkeen vuorossa oli kohtalaisen äänekäs ”WOOOOSSSSH”. Tämän viimeisen äänen myötä heidän elinvoimaansa janoavat sielut tuntuivat lamaantuneen paikoilleen ja Pipsa sekä Kirjastomies, kätevästi mukana kulkevan toverinsa Antin kanssa imeytyivät muodostuneesta reiästä kohti tietokantalimbon pyörteiden keskellä sijaitsevaa mystistä ovea. Toivottavasti se ei ollut lukossa, Pipsa ajatteli. Kaikeksi onneksi se ei ollut. Kun he saapuivat oven lähelle, se aukesi itsestään, tilanteessa mukana olevien suureksi helpotukseksi. Se myös sulkeutui yhtä lailla itsestään, kaikkien päästyä turvallisesti sisään, jättäen tietokantalimbon ja sen kammottavat asukit jälleen omaan rauhattomaan rauhattomuuteensa.

He olivat jonkinlaisessa pienessä eteisessä; lattialla oli muutama kenkäpari, ja naulakosta roikkui vihreä lakki. Seinällä oli pieni, siististi kirjoitettu lappu, jossa luki ”JÄTTÄKÄÄ KENGÄT OVELLE, KIITOS”. He tekivät työtä käskettyä, ja jatkoivat matkaansa eteisestä lyhyen käytävän kautta pieneen huoneeseen, jonka seiniä pitkin korkealle ylöspäin kiipeävät kirjahyllyt olivat ääriään myöten täynnä kaikenlaisia kirjoja. Huoneen keskellä oli pieni pöytä, jolla olevan tietokoneen ääressä istui pieni, äärimmäisen vanha, äärimmäisen parrakas ja äärimmäisen harmaantunut oletettavasti miespuolinen henkilö, joka takoi määrätietoisesti näppäimistöä katseen pysyessä tiukasti näyttöpäätteessä. Hän ei vaikuttanut huomanneen heidän saapumistaan, tai jos olikin, niin ei noteerannut sitä mitenkään. Miehen keskittymisellä olisi voinut leikata jos ei terästä, niin ainakin pehmeämpiä metalleja.

”Tuota, anteeksi…?”, Kirjastomies sanoi varovasti, mutta parrakkaan miehen huomio pysyi edelleen näyttöpäätteessä. Mitä ikinä tämä tekikin, se mahtoi olla harvinaisen kiehtovaa.

”Tuota, anteeksi, mutta mahtaisittekohan voida olla avuksi..?”, Kirjastomies yritti uudestaan, reaktion ollessa kutakuinkin sama kuin ensimmäisellä kerralla. Pipsa huokaisi ja työnsi Kirjastomiehen syrjään. Jos ei hyvällä, niin sitten…

”TUOTAPERHANANNOIN! ANTEEKSI!”, Pipsa huusi käyttäen melkeinpä täyttä keuhkokapasiteettia. Tämä sai työhönsä keskittyneen miehen vilkaisemaan heitä kulmiensa alta, selvästi hieman pahastuneen oloisena.

”Kyllä minä kuulin jo ensimmäisellä kerralla, ettäs tiedätte. Minulla on parempaakin tekemistä kun rupatella satunnaisten kulkijoiden kanssa. Maailmassa tapahtuu koko ajan jotain, joka täytyy luetteloida, joten voisitteko ystävällisesti painua vaikkapa hiiteen? Tänne ei muutenkaan saisi tulla”, mies tuhahti ja käänsi katseensa jälleen kohti näyttöpäätettä.

Pipsa alkoi tässä vaiheessa osoittaa vakavia hiiltymisen merkkejä; hänen naamansa punoitti, hartiat tärisivät ja ehkä kaikkein selkeimpänä merkkinä maltin menettämisen mahdollisuudesta oli se, että hän otti naulakarttunsa, tarttui siihen kaksin käsin, ja oli juuri tähtäämässä napakkaa iskua kiireisen partamiekkosen yleiseen suuntaan, kun Antti avasi sanaisen arkkunsa.

”Anteeksi hyvä herra, mutta meillä olisi tosiaan vain pari kysymystä. Sitten lähdemme tiehemme, ja saisitte aivan rauhassa jatkaa selkeästi merkittävää työtänne. Vain muutama minuutti kallisarvoista aikaanne, voi, olisimme niin kovin kiitollisia?”, Antti aneli kohteliaalla ja pehmeällä brittiaksentilla. Pipsaa tällainen matelu lähinnä ärsytti, mutta kaikkien yllätykseksi parrakas mies huokaisi, nojasi taaksepäin ja katsoi heitä arvioiden. Hän hiveli hetken partaansa, joka on usein tapana niillä, joille se mahdollisuus on suotu.

”No hyvä on. Saatte kolme minuuttia. Kysykää nyt sitten.”

”Onko tämä Suuri Tietokanta?”, Pipsa kysyi hieman epävarmasti. Hän ei ollut kuvitellut paikkaa ihan tällaiseksi, joten hänellä oli epäilyksensä.

”Uskoakseni niin ovessa lukee. Tosin tulitte niin ryminällä, että onhan se ymmärrettävää ettette sitä nähneet. Mutta kyllä, tämä on Suuri Tietokanta, jonne on luetteloitu aivan kaikki mitä missään on ikinä tapahtunut tai on ollut tapahtumassa. Potentiaalista saa usein parempia tarinoita kuin varsinaisista teoista.”

”Kuka sinä olet?”, Kirjastomies jatkoi.

”No mitäpä luulet? Kenen arvelet luetteloineen tämän kaiken? On muuten loputon suo, sanon minä. Kai minua voisi sanoa vain Luetteloijaksi.”

”Oletko seurannut maailman tapahtumia viime aikoina?”

”Älä viitsi, olen tällä hetkellä menossa vasta keskiajalla. Tämä ei ole mitenkään nopeaa puuhaa, etenkään kun yksin tekee. Ja tietenkin, minun on luetteloitava aivan kaikki”, Luetteloija huokaisi. ”Onneksi aika ei ole täällä samanlaista kuin ulkopuolella.”

Pipsa ja Kirjastomies katsoivat toisiaan. Nyt oli aika esittää se suuri kysymys.

”Tuota. Kähmelöt ovat vallanneet Kirjavan kaupungin, ja itse asiassa koko kirjastomaailman. Ajattelimme…että olisiko mahdollista…pystyisittekö auttamaan meitä?”

Luetteloija jatkoi partansa hivelyä mietteliään näköisenä.

”Vai että kähmelöitä. Hmm. Ikävämpi juttu. Tiedättekös, tässä hommassa on omat sääntönsä. Ja tärkein niistä on se, että minä en saa vaikuttaa millään tavalla ulkomaailman tapahtumiin. Valitan. Jaahas, kolme minuuttia taisikin olla siinä. Onnea matkaan”, Luetteloija sanoi ja nojautui eteenpäin palatakseen työnsä pariin.

”Mutta…me matkustimme tänne todella kauan. Taistelimme lukuisia vaaroja vastaan…melkein kuolimme. Ja nyt…ei mitään. Mitä me muka teemme?”

”Totta puhuen se ei ole minun ongelmani”, Luetteloija vastasi närkästyneen oloisena. ”Ja Suuri Tietokanta on nimensä mukaisesti vain tietokanta. Ei tällä paikalla ole muuta voimaa kuin loputtomasti tietoa. Legendat liioittelevat suuresti ja sitä rataa. Mutta…jos siitä on apua, voin tarjota teille kyydin jonnekin? Olen aika haka transdimensionaalisen transportaation saralla, vaikka itse sanonkin. ”

Pipsa ja Kirjastomies vaikuttivat lannistuneilta. He olivat ladanneet kaikki toiveensa Suureen Tietokantaan, joka nyt oli osoittautunut suureksi pettymykseksi. Mutta he olivat vielä elossa, joten toivoa oli. Ehkä heidän tulisi liittyä taisteluun.

”Pystytkö lähettämään meidät Kirjavaan kaupunkiin? Minusta tuntuu, että meitä tarvitaan siellä”, Kirjastomies sanoi.

”No mutta tokihan, helppo nakki. Ja tuota. Hmm. Okei, ette sitten kuulleet tätä minulta?”, Luetteloija sanoi ja vilkaisi pälyillen ympärilleen. ”Kähmelöillä on yksi heikkous, jonka edessä ne ovat voimattomia.”

”Onko? Mikä?”, Pipsa kysyi toiveikkaasti. Luetteloija kuiskasi sen hänen korvaansa.

”Oikeasti?” Luetteloija nyökkäsi.

 ”Ajatella, enpä olisi uskonut”, Pipsa päivitteli.

”Mutta ette sitten todellakaan kuulleet tätä minulta, eiks jeh? Pomo on tosi tarkka tällaisten juttujen kanssa.”

”Huulemme ovat sinetöidyt, kiitoksia kovasti. Ehkä meillä on vielä toivoa”, Kirjastomies sanoi.

”Hyvä hyvä. Ja nyt, lähetän teidät Kirjavaan kaupunkiin. Joku sivukuja lienee sopiva kohde? Näin niin kuin yleisesti henkiinjäämisen kannalta katsottuna.”

”Passaahan se.”

”Noniin, saatatte kokea…pientä venymistä. Mutta se on täysin normaalia, ei mitään syytä huoleen”, Luetteloija sanoi ja alkoi piirtää ilmaan outoja kuvioita, jotka hehkuivat sinisinä. Pipsa ja Kirjastomies Antti taskussaan seisoivat hievahtamatta, uskaltamatta liikahtaakkaan. He tunsivat kuinka heidän kehonsa alkoivat keventyä keventymistään. Heidän ihonsa alkoi muuttua läpikuultavaksi, ja universumi kiskoi jokaista heidän kehossaan sillä hetkellä vaikuttavaa atomia miljoonaan eri suuntaan. Maailma oli vain kirkas, valkoinen valo ja joka puolelta kuului valtava paukkuva humina.

Sekä kaikkien kauhuksi hiljainen ”Hups.”